Viikko 4: Myllärin Kerttu

Nautelankoski-säätiön uusin julkaisu on lapsille suunnattu Myllärin Kerttu -kirja.

Myllärin Kerttu on kuvitteellinen kertomus Nautelan kartanon myllärin tyttären elämästä Liedossa. Kirjassa yhdistyvät muistitieto ja kirjoittajan luomat tarinat, joiden avulla muodostuu kuva 1930-luvun alun elämästä koulutytön silmin.


Kirja on osa Nautelankosken museon koululaistoimintaa. Liedon koulujen 2-luokkien oppilaat vierailevat vuosittain museossa, jossa he tutustuvat viljan käsittelyyn vesimyllyssä sekä entisajan elämään kotiseutumuseossa. Myllärin Kerttu jaetaan kaikille Liedon alakouluille heidän opetukseensa liittyvän museokäynnin yhteydessä. Kirjan avulla koulussa syvennetään museossa opittua: Kertun tarinoiden myötä päästään kurkistamaan niin entisajan arkeen koulunkäynteineen, työntekoineen ja leikkeineen kuin myös juhlahetkiin.

Kertun mukana päästään muun muassa tutustumaan isän työhön myllyssä ja järjestäjien tehtäviin kansakoulussa, vierailemaan Turun torilla, osallistumaan koulun kuusijuhlaan sekä seuraamaan saippuankeittoa ja pyykkäämistä. Kirjan lopussa on sanasto, josta voi etsiä vanhojen tai murteellisten termien merkityksiä.

Kirjassa on mustavalkoinen piirroskuvitus, lukija saa itse värittää kuvat mieleisikseen. Kuvitus pohjautuu Nautelankosken museon ja Turun Sanomien arkiston valokuviin.

Myllärin Kerttu –kirja on tehty lapsia ajatellen, mutta se sopii kaikille Liedon lähimenneisyydestä kiinnostuneille. Kirja toimii hyvin myös muistelun apuna ja keskustelun virittäjänä 1900-luvun alkupuolella lapsuuttaan eläneiden parissa. Myllärin Kerttu -kirjaa jaetaan Liedon koulujen lisäksi Liedon kirjastoon sekä Liedon vanhainkotiin ja Liedossa oleviin hoivakoteihin.

Kirja on toteutettu Museoviraston innovatiivisiin hankkeisiin myöntämällä avustuksella. Innovatiivisten hankkeiden teemat vaihtelevat, tämä avustus myönnettiin nuorten ja lasten saattamiseksi kulttuuri- ja luonnonperinnön piiriin.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Nautelankosken museo

Viikko 2: Piispa kävi kylässä

Liedon seurakunnassa oli piispantarkastus tammikuun toisella viikolla. Tarkastuksen toimitti Turun arkkihiippakunnan piispa Kaarlo Kalliala.

Piispantarkastuksella on kirkon historiassa pitkä perinne. Piispantarkastuksessa Liedossa piispa neuvotteli seurakunnan työntekijöiden ja luottamushenkilöiden kanssa ja seurakunnan talous sekä hallinto tarkastettiin. Piispa Kaarlo Kalliala tapasi myös muun muassa koululaisia, yrittäjiä ja kunnan edustajia. Piispantarkastuksen päätösmessu pidettiin Liedon kirkossa.

Mediatilaisuus museossa

Piispantarkastuksen mediatilaisuus oli Nautelankosken museossa. Piispan seurueessa mediatilaisuudessa olivat paikalla tuomiokapitulin pappisasessori, lääninrovasti Pertti Ruotsalo, notaari, seurakuntapastori Mikko Nieminen sekä Liedon seurakunnan kirkkoherra Esko Laine ja talouspäällikkö Pirkko Koivusalo.

Lisäksi mukana olivat seurakuntapastori Mari Leppänen sekä tiedottaja Johanna Hörkkö-Granö Liedon seurakunnasta. Mediaväestä paikalla oli sekä lehdistön että television edustajia.

Piispa Kaarlo Kalliala kertoi, että piispantarkastukset ovat työläitä, mutta usein niiden aikana ilahtuu seurakuntien hienoista ideoista. Kalliala itse pitää erityisesti koululaistapaamisista. Piispan tavatessa Liedon lukiolaisia puheenaiheina olivat suvaitsevaisuus, käyttäytyminen ja erilaisuuden sietäminen. Mediatilaisuudessa puhuttiin lisäksi muun muassa rovastikuntamallista, jossa useampi seurakunta olisi taloudellisesti yhdessä.

Mediatilaisuuden virallisen osuuden ja haastattelujen jälkeen piispa Kaarlo Kalliala ehti tutustua Nautelankosken museon näyttelyihin Kivikauden pyyntimiehen jäljillä sekä Jatkosodan valokuvia.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi
Nautelankosken museo

Viikko 44: Kerro muistosi Ristinpellosta

Ristinpelto on Liedon Sauvolassa (Sauvala) sijaitseva ristiretkiaikainen kalmistoalue, jonne on Lounais-Suomen varhaisimman kristillistymisen aikana haudattu yli 150 vainajaa. Kalmistoa on tutkittu arkeologisin kaivauksin useita kertoja ja niissä on löydetty alueelta palaneen rakennuksen jäänteitä sekä mahdollisesti kellotapulin paikka. Perimätarun mukaan Ristinpellolla on aina oltava pystytettynä risti, joka estää ”kerupääpoikia” nousemasta haudoistaan häiritsemään eläviä.

Lietolaisten muistot menneisyydestä ovat ainutlaatuinen osa varsinaissuomalaista kulttuuriperinnettä ja niiden tallettaminen tuleville sukupolville on merkittävä osa paikallista museotyötä. Teen Turun yliopiston museologian oppiaineeseen teemaseminaaritutkielmaa, jossa selvitän yhteistyössä Nautelankosken museon kanssa Liedon Ristinpellon ristin esineellistä elämänkaarta sekä ristin ja kalmistoalueen merkitystä lietolaisille. Tavoittaakseni lietolaisten näkemyksen alueesta ja ristin merkityksestä suoritan aiheeseen liittyviä haastatteluja sekä kyselytutkimuksen, johon tämä kirjoituspyyntö liittyy. Monipuolisen ja kattavan muistitietoaineiston kokoamiseksi jokainen vastaus on tärkeä.

Onko Sinulla muistoja tai mielipiteitä liittyen Liedon Ristinpeltoon? Kerro kokemuksistasi vapaamuotoisella kirjoituksella. Voit lähestyä aihetta esimerkiksi kertomalla alueella järjestetyistä tapahtumista, joihin olet osallistunut. Voit pohtia ristin merkitystä itsellesi ja sitä, kuinka se vaikuttaa kalmistoalueen luonteeseen. Oletko käynyt alueella hiljentymässä tai retkeilemässä, miksi/mikset? Kerrothan myös kuinka usein olet käynyt Ristinpellolla, käytkö alueella esim. kerran vuodessa tai useammin/harvemmin. Voit lisäksi pohtia alueen tulevaisuutta ja kertoa mielipiteesi ristin säilyttämisestä ja uusimisesta.

Taustatietona kerro vähintään ikäsi, sukupuolesi ja suhteesi Lietoon ja Ristinpeltoon (esim. syntyperäinen lietolainen / muuttanut paikkakunnalle). Halutessasi voit kertoa suhteestasi Lietoon enemmänkin. Tutkimuksessa vastaukset tullaan käsittelemään siten, ettei yksittäistä vastaajaa voi tunnistaa. Mikäli haluat vastaukseesi viitattavan nimelläsi, mainitse asiasta kirjoitelmasi yhteydessä.

Vastauksia käytetään tutkimustarkoituksissa (viittaukset ja sitaatit tutkimuksissa, näyttelyissä, julkaisuissa) ja ne arkistoidaan Nautelankosken museoon, josta ne ovat tutkijoiden käytössä arkiston käyttösääntöjen mukaisesti.

Kirjoitukset pyydetään palauttamaan 1.12.2011 mennessä sähköpostitse osoitteeseen museo@nautelankoski.net, Nautelankosken museon sähköisellä palautelomakkeella http://www.nautelankoski.net/palaute.php tai postitse osoitteeseen: Nautelankosken museo, Nautelankoskentie 40, 21360 Lieto As. (kuoreen merkintä ”Ristinpelto”). Mikäli sinulla on kysymyksiä tutkimukseen liittyen tai haluat kirjoittamisen sijaan kertoa kokemuksistasi suullisesti, voit ottaa yhteyttä Nautelankosken museon tutkijaan, puh. 02 489 2400. Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan 10 kpl Esihistorian jäljillä Liedossa –julkaisua. Halutessasi osallistua arvontaan liitä vastauksesi mukaan yhteystietosi.

Ystävällisin terveisin,

Helga Lähdemäki

HuK, tutkija

Turun yliopisto / Nautelankosken museo

Tekstin kirjoitti: Nautelankosken museon tutkija

Nautelankosken museo

Viikko 37: Myllyn turbiinin laakerin korjaus

Nautelankosken vanhassa myllyssä pyörivä generaattori on tuottanut museolle sähköä jo kymmenen vuoden ajan. Muutama viikko sitten generaattori piti kuitenkin ottaa pois käytöstä, sillä yksi sen laakereista oli mennyt epäkuntoon. Epäkuntoon mennyt laakeri sijaitsee pystyturbiinista lähtevän akselin yläosassa, hihnapyörän alla. Ennen kuin korjaajan oli mahdollista päästä käsiksi itse laakeriin, tuli kaikki sen päällä oleva purkaa varovaisesti pois.

Hihnapyörän nostaminen laakerin päältä osoittautuikin varsin ongelmalliseksi. Toista sataa kiloa painavaa pyörää kun ei niin vain nostettu pois paikaltaan. Hihnapyörän alla sijaitsevaa laakeria ei kuitenkaan edes näe, jos pyörä on paikallaan, puhumattakaan että sitä päästäisiin korjaamaan. Pyörä oli ensin saatava pyörittämällä nostettua akselin päähän asti. Tämä tapahtui niin, että korjaaja viritti kaksi kierteistä tankoa kulkemaan pyörän pinnojen läpi. Putki tuettiin alhaalta ja lukittiin ylhäältä valtavan kokoisilla muttereilla. Sitten tankoja kierrettiin yhtä aikaa yhtä paljon ja lopulta pyörä oli noussut akselin päähän asti.

Hihnapyörä

Seuraava vaihe oli hihnapyörän paikaltaan poisnostaminen. Narujen avulla pyörä tuettiin yläpuolelle asetettuun puulankkuun, jonka jälkeen siitä purettiin pois kiertämiseen vaaditut apuvälineet. Kun hihnapyörä oli enää narun varassa, miehet nostivat tukkia sen verran, että pyörä kippasi akselin päältä pois lattialle asetetun toisen lankun päälle. Painavuudestaan huolimatta hihnapyörä on herkästi rikkoutuva. Lopulta se vieritettiin seinustalle odottamaan korjauksen ajaksi.

Kuulalaakeri

Reiän suurentamista hiomalla

Laakeri tuli nyt vihdoin näkyviin, mutta edelleen sen päältä piti poistaa jos jonkinlaisia renkaita. Myös uusia ongelmia tuli vastaan. Hihnapöly yhdessä rasvanpuutteen kanssa oli hitsannut laakerin sisärenkaan kiinni akseliin. Sen irrottaminen miesvoimalla osoittautui mahdottomaksi. Laakerin ulkorengas lähti irti, kun laakerin sisällä olleet kuulat saatiin pois. Vanha myllyrakennus korjauspaikkana tuo tilanteeseen omat haasteensa. Vaikka mylly onkin ulkoa harmaakivinen, on se sisältä puinen. Lisäksi viljapöly on tullut rakennukseen jäädäkseen. Kipinöitä aiheuttavien työkalujen käyttö on tällöin haasteellista, sillä yksi pieni kipinä voi sytyttää koko myllyn tuleen.

Kuulien poimintaa laakerista

Korjaajan oli kuitenkin pakko turvautua rälläkkään, sillä keinot loppuivat muuten kesken. Pitkän valmistelun jälkeen sisärengas saatiin vihdoin irrotettua pois akselin ympäriltä rälläkän, lekan ja sorkkaraudan avulla. 

Voitto jäi kovin lyhyeksi, kun huomasimme, että kuulalaakerin alla sijaitsi vielä painelaakeri, joka oli myös hitsautunut akseliin kiinni. Renkaita hiottiin, sahattiin ja leikattiin - välillä lekan ja ruuvimeisselin avulla auottiin. Lopulta molemmat laakerit oli saatu irrotettua pois ja vasta nyt korjaajan oli mahdollista nähdä, mitä vahinkoa rikkoutuneet laakerit olivat aiheuttaneet. Uusien laakereiden lisäksi korjattavaa löytyi myös itse akselista, sillä rikkoutuneet laakerit olivat vahingoittaneet sen runkoa. 

Kuula- ja painelaakerin välinen soviterengas

Lopuksi ympäristö siivottiin imuroimalla

Vian selvittyä korjaaja jäi pohtimaan parhaita mahdollisia ratkaisuja, jotta myllyn generaattori voitaisiin ottaa taas mahdollisimman pian käyttöön. Nautelankosken myllyyn rakennettu generaattori on ainokainen, ei ole toista ihan samanlaista. Se on rakennettu paikalleen, joten valmiita varaosia ei juurikaan ole saatavilla. Ammattitaitoinen korjaaja valmistaa tai valmistuttaa piirroksiensa perusteella uudet osat, jotta myllyn generaattori taas talvella tuottaisi museolle sähköä.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 36: Valtakunnalliset arkeologian päivät 2011: pyöräretki Kaskalan linnavuorelle

Valtakunnallisia arkeologian päiviä vietettiin tänä vuonna 2.–3. syyskuuta. Tuolloin järjestettiin ympäri Suomea erilaisia arkeologiaan liittyviä tapahtumia. Nautelankosken museo järjesti lauantaina 3.9. opastetun pyöräretken Kaskalan linnavuorelle ja muille lähiseudun muinaisjäännöksille. Kaikki tämän vuoden kohteet sijaitsivat Aurajoen itäpuolella. Pyöräretken aikana tulivat tutuiksi Kukkarkosken kivikautiset asuinpaikat I j II sekä Kukkarkoski I:n läheisyydessä sijainnut kivikautinen kalmisto, Merolan rautakautinen kalmisto ja kivikautiset asuinpaikat, Kylätalon rautakautinen kalmisto, Ryökkään moniperiodinen asuinpaikka, Yli-Poron kuppikivi ja Kaskalan linnavuori. Pyöräretkellä oli oppaan lisäksi kuusi osallistujaa.

Museon pihassa kerrottiin aluksi pyöräretken ohjelma, jonka jälkeen kerrottiin pyöräreitin maisemasta ja maiseman esihistoriasta ja historiasta. Seuraavaksi esiteltiin lyhyesti, mitä muinaisjäännökset ovat ja kerrottiin hieman niiden hoidosta. Lopuksi kuvattiin arkeologiseen tutkimukseen kuuluvia vaiheita ja korostettiin, että arkeologi tekee paljon muutakin kuin kaivaa. Osallistujat saivat vielä ennen lähtöä pyöräretken kohteet esittelevän kartan.

Karttapohja: Museoviraston muinaisjäännösrekisteri

Ensimmäinen pysähdys oli heti museoalueella Aurajoen toisella puolella, sillä Kukkarkoski I:n kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto sijaitsevat heti sillalta nousun jälkeen vasemmalla. Asuinpaikka on sijainnut Aurajokeen viettävällä rinteellä ja kalmisto asuinpaikan läheisyydessä, asuinpaikan yläpuolella. Alue on ollut kivikaudella pieni saari merenlahden pohjukassa, ja se erottuu yhä maastosta kohoumana. Merenlahti on maankohoamisen myötä ”muuttunut” Aurajoeksi. Kukkarkosken haudoista on löydetty merkittävä määrä hienoja meripihkakoruja sekä liuske- ja piiesineitä. Kukkarkoski II:n kohdalla ei pysähdytty, mutta sen näki pyöräillessä katsoessaan vasemmalle pian Vintalantielle siirtymisen jälkeen. Kukkarkoski II sijaitsee noin 300 metrin päässä Kukkarkoski I:stä kaakkoon. Kukkarkoski II on asuinpaikoista vanhempi, ja ilmeisesti sieltä on siirtynyt ihmisiä Kukkarkoski I:n asumaan. Kukkarkosken asuinpaikoilla on asuttu noin 5000 vuotta sitten neoliittisella kivikaudella.

Merolan talon ympäristössä on useita kivikautisia löytöpaikkoja, jotka liittyvät kaikki ilmeisesti samaan kokonaisuuteen. Alueella sijaitsee myös Merolan rautakautinen polttokenttäkalmisto. Merolassa pyöräretkeläiset pääsivät näkemään asuinpaikoilta löydettyjä kivikautisia esineitä ja polttokenttäkalmistosta löydettyjä rautakautisia esineitä, jotka Museovirasto oli lähettänyt talon väelle. Merolassa opastus keskittyi polttokenttäkalmistoon, joka on yksi rautakauden kalmistotyypeistä. Siinä on yhdestä neljään kivikerrosta, mutta ei yleensä selviä latomuksia tai röykkiöitä erotettavissa, vaan hautauksen päälle on vain heitelty kiviä. Merolan polttokenttäkalmistoon liittyykin erikoisuus: sen läheisyydessä on kiviladelma, jonka arkeologi Ella Kivikoski on tulkinnut ihmisen tekemäksi. Nykyään polttokenttäkalmistosta ei näy maan pinnalle juuri mitään. Polttokenttäkalmisto on selvästi yhteisöllinen hautaus, jossa yksilöitä on vaikea erottaa. Merolan polttokenttäkalmiston vanhimmat hautaukset ovat kansainvaellusajalta 1500 vuoden takaa ja nuorimmat viikinkiajalta noin 1000 vuoden takaa.

Kylätalon rautakautinen kalmisto sijaitsee mystisesti ikään kuin talon kellarissa, vaikka kalmisto on toki ollut olemassa ensin ja talo on rakennettu myöhemmin sen päälle. Ennen talon rakentamista kalmisto on ollut pieni kumpare peltojen keskellä. Paikalta on löytynyt runsaasti esineistöä 1000-luvulta, ja ilmeisesti paikalla on ollut ruumishautauksia. Hienoin löytö lienee ollut ensin kultakypäräksi luultu kultakruunu, joka piti toimittaa Kansallismuseon kokoelmiin, mutta myytiinkin kultasepälle Turkuun. Samanlainen kruunu on löydetty Kroatiasta.

Ryökkään asuinpaikka on sijainnut Rähälän krotin pohjoispuolella vanhalla Rähälän Ryökkään kylämäen tontilla. Paikalta on löydetty kivikautisia, myöhäisrautakautisia ja historiallisen ajan asuinpaikkalöytöjä, esimerkiksi keramiikkaa ja metalliesineitä. Nuorimmat löydöt ovat 1800-luvulta. Kaivaustutkimuksia on tehty tielinjan oikaisun takia, ja asuinpaikka jääkin nykyisen tien alle.

Yli-Poron kuppikivi on yksi Liedon monista kuppikivistä. Se sijaitsee sellaisessa paikassa, että sen sijainti pitää tietää ja kulkea Yli-Poron talon pihamaan poikki, jos kiveä aikoo mennä katsomaan. Pyöräretkeläisille olikin sovittu opastus kuppikivelle ”talon puolesta”. Kuppikivissä on ihmisen tekemiä kuppeja. Yli-Poron kuppikivessä niitä on kolme. Kuppikivien merkitys on epäselvä. Kupit on ehkä hakattu, jotta niihin voitaisiin uhrata esimerkiksi viljanjyviä hyvän sadon toivossa. Yksi kuppikivien selitys on rajakivi. Yli-Poron kuppikivi sijaitseekin Yli-Poron ja Peuran maiden rajalla. Kuppikiven läheisyydessä on talon väen mukaan sijainnut myös tuulimylly, joka on purettu. Yli-Poron talon pihamaalta on löytynyt koekaivauksissa sekoittuneena eri-ikäisiä asuinpaikkalöytöjä: rautakaudelta keramiikkaa ja kuonaa ja historialliselta ajalta tiiliä, lasia ja fajanssia.

Kaskalan linnavuori on yksi Liedon kolmesta linnavuoresta. Muut ovat Vanhalinna ja Viikka. Muinais- ja mäkilinnaksikin kutsuttu linnavuori on kallioisella mäellä sijainnut esihistoriallinen puolustusvarustus. Kaskala jakaantuu kahteen mäkeen, joista pohjoisemmalla kulkee kivivalli mäen keskikohdan poikki. Pari metriä leveä valli on tehty suurista kivistä, ja se tekee pohjoispäässään jyrkän mutkan. Valli erottuu maastossa ja on arkeologi Hjalmar Appelgrenin mukaan ihmisen tekemä. Kaskalaa on tutkittu hyvin vähän eikä siellä ole tehty ollenkaan arkeologisia kaivauksia, joten linnavuorelta ei ole löydetty mitään. Appelgrenin tekemän tarkastuksen lisäksi Kaskalassa ovat käyneet tutkimusmielessä vain Matti Huurre sekä Lea Degerholm ja Juha Ruohonen tekemässä inventoinnin. Koska Kaskala ei ole Museoviraston hoitorekisterissä, sitä ei pidetä paljaslakisena kuten Vanhalinnaa. Niinpä Kaskalan hahmottaa linnavuoreksi vain kiipeämällä sen päälle. Korkeimmalla kohdalla seisoessaan voi kuvitella puut pois, jolloin hahmottaa, miten hyvä näkymä mäeltä on ollut Aurajoelle. Näin lähestyvät vieraat alukset on havaittu jo kaukaa. Kaskalan päältä hahmottaa myös, miten jyrkkä joelle päin näkyvä länsireuna on. Tämä on estänyt linnavuorelle kiipeämisen siitä suunnasta, ja kulku on tapahtunut jostain loivasta kohdasta. Kaskalan linnavuorta ei voida ajoittaa tarkasti tutkimusten ja löytöjen puutteen takia, mutta yleisesti ottaen linnavuoret ovat rautakautisia.

Tekstin kirjotti museoavustaja

Nautelankosken museo

Viikko 34: Liedon päivä ja lietolaisten sotatie

Liedon päivä

Nautelankosken museossa vietettiin perinteiseen tapaan Liedon päivää avoimien ovien merkeissä. Museovierailla oli mahdollisuus tutustua Lauri Nautelan museossa sekä kotiseutumuseon tiloissa oleviin näyttelyihin. Kotiseutumuseoon pääsi oppaan matkassa tasatunnein tutustumaan maaseudun perinteisestä rakentamisesta kertovaan näyttelyyn Piilukirves ja punamultaa. Näyttelyssä on esillä työkaluja, valokuvia ja tekstejä selittäviä piirroksia esimerkiksi hirsisalvosnurkista ja hirsirakennuksen rakenteista. Kotiseutumuseon tuvan puolella taas oli mahdollista nähdä miltä 1930-luvun myllärin asunto on näyttänyt.

Lauri Nautelan museossa esillä oleva Raha –kerätty ja kätketty kertoi kiinnostuneille Suomen alueella käytetyn rahan historiasta. Näyttely pohjaa Lauri Nautelan numismaattiseen kokoelmaan. Lisäksi tutustuttavissa olivat perusnäyttelyt Kivikauden pyyntimiehen jäljillä sekä Elävä joki- dioraama. Museolla alkukesästä avautuneeseen Jatkosodan valokuvia –näyttelyyn oli mahdollista tutustua konfliktiarkeologi Riku Kauhasen johdolla. Valokuvien lisäksi Kauhasella oli karttoja, joiden avulla hän kertoi ja näytti miten ja missä lietolaiset sodan aikana liikkuivat.

Lietolaisten sotatie jatkosodassa

Varsinais-Suomen sotilasläänistä kootun ensimmäisen divisioonan perustamisen myötä lietolaisia koottiin Liedon suojeluskuntatalolle. Suojeluskuntatalolla selvisi kuitenkin, että viestimiehiksi ajatelluista lietolaisista vain kolmanneksella oli viestikoulutus. Jalkaväkirykmentti 35 muodostuikin varsinaissuomalaisista sotilaista ja mukana oli myös paljon lietolaisia. JR 35 jakaantui muiden rykmenttien tavoin kolmeen pataljoonaan, joissa kaikissa oli mukana myös lietolaisia. Lietolaisia palveli myös muissa joukoissa kuten esimerkiksi päämajan kaukopartioissa. Liedon suojeluskuntatalolta aloitettiin kuljetukset Lahden seudulle, josta edelleen jatkettiin Kaltimon ja Korpiselän kautta Aunuksen suuntaan. 

 

JR 35 alistetiin Karjalan armeijalle ja se eteni käskyjen mukaan Vieljärvelle, jonne rykmentti vielä siirtyi kokonaisuudessaan. Lietolaiset pysyivät paikoillaan Vieljärven alueella taisteluissa noin kuukauden ajan ja osa museon kokoelmissa olevista valokuvista onkin otettu siltä alueelta. Vieljärven taistelut vaativat myös jatkosodan ensimmäiset lietolaisuhrit kolmen kaaduttua pommituksissa. Hyökkäyksen edetessä pataljoonat olivat jo erillään tukemassa hyökkäystä niille määrätyllä tavalla. JR 35 jatkaessa Pyhäjärven kautta matkaa kohti Petroskoita oli se koko ajan alistustehtävissä. Pataljoonia määrättiin milloin minnekin suuntaan motteja saartamaan tai siivoamaan taikka joukkoja täydentämään. Koko jalkaväkirykmentti eteni koukkailemalla kohti Maaselän kannasta. 

Pyhäselältä edettiin kohti Petroskoita ja ensimmäiset suomalaiset siellä olivatkin varsinaissuomalaisia. Kaupungissa ensimmäisenä liehunut Suomen lippu oli Euran lottien tekemä. JR 35 jatkoi Petroskoista yhä pohjoisemmaksi ja saavutti loka-marraskuusta Karhumäen. Miehet olivat nyt kesäkuusta asti edenneet kannasta eteenpäin. Karhumäellä saatiin hetki nauttia kauan kaivatusta levosta ja alueelta onkin otettu paljon valokuvia, joita on esillä Nautelankosken museon Jatkosodan valokuvia -näyttelyssä. Koko Maaselän kangas saadaan vallattua 1942 alkuvuoteen mennessä. JR 35:n asema oli ensin Krivin lohkolla, mutta syyskuussa se oli siirretty jo hieman etelämmäs Poventsan lohkolle. Lietolaiset rakensivat myös puolustusasemia Karhumäestä länteen sijaitsevalla Ahvenjärvellä asemasodan aikaa. 

Samaan aikaa, kun JR 35 oli edennyt Maaselälle, oli lietolaisia joukoissa mukana myös etelämpänä Koivistossa ja Viipurin Suurlahdella. Pohjoisin paikka, jossa tiettävästi on ollut ainakin yksi JR 14 palvellut lietolaissotilas, on menetetyn käsivarren suunnalla sijaitseva Tschapr-järvi. Koska JR 35 oli usein alistustehtävissä, lietolaisia sotilaita joutui mitä erilaisimpiin paikkoihin ja tehtäviin. Lietolaisten sotatie Maaselälle olikin varsin pitkä ja sisälsi paljon koukkauksia. Useat järvet sekä ryteiköt tekivät maastosta, jossa sotilaat etenivät ja taistelivat, varsin raskaan. 

Venäjän suurhyökkäyksen alettua Maaselältä siirrettiin joukkoja etelämmäksi auttamaan. JR 35 osallistui taisteluihin Viipurin pohjoispuolella sijaitsevassa Pyöräkankaassa, Talin ja Ihantalan lähistöllä. Maaselältä miehiä siirrettiin myös Laatokka-Syskyjärvi-Loimola –linjalle ja lopulta Suojoen ja Loimolan kautta miehiä siirrettiin Karjalasta pois.

Suomen armeijan päämajalla oli sodan aikana kaukopartiotoimintaa, johon osallistui myös lietolaisia. Päämajalla oli neljä kaukopartio-osastoa. Kaukopartion toiseen osastoon, Osasto Kuismaseen kuului kaksi lietolaista. Nämä linjojen taakse keskittyneet partiot olivat luonteeltaan erilaisia JR 35 tehtävien kanssa ja miehiltä vaadittiinkin erityisen hyvää kuntoa ja kestävyyttä sekä aseenkäsittelytaitoa. Talvella reissut tehtiin hiihtäen ja kesällä lentokoneet lennättivät joukot tehtäväalueen läheisyyteen. Etäisin Osasto Kuismasen, OsKun, partioista kävi 300 km päässä Moskova-Arkangeli-radalla ja mukana oli myös toinen OsKun lietolaisista. Hän on kauimpana idässä jatkosodan aikana käynyt lietolainen. 

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 33: Radioamatööripäivä Nautelankosken museossa

Nautelankosken museossa vietettiin sunnuntaina radioamatööripäivää. Radioamatööriharrastuksen ideana on oman radiolähettimen avulla pitää yhteyttä muihin alan harrastajiin. Pelkästään Suomessa harrastajia on yli 5000. Maailmanlaajuisesti radioamatöörejä on noin kolme miljoonaa, joten myös kansainvälinen yhteydenpito on mahdollista ja varsin suosittua. Yhteyttä toisiin radioamatööreihin voi pitää puhuen, sähköttämällä, digitaalisesti, TV-kuvia vaihtamalla tai satelliitin avulla. Radioamatööritutkinnon suorittamalla on mahdollisuus Viestintäviraston luvalla pitää hallussa ja käyttää radioamatööriasemaan kuuluvia lähetinlaitteita.

VRFKC-radio mallia 1945

Museolle asemaa perustamaan saapuivat radioamatöörit Jouko Lehto ja Leo Pajuvirta. Asemaa rakentaessa huomio kiinnittyy ensin antenniin, joka on saatava paikalleen ja viritettävä kuntoon. Nautelankoskelle antenni viritettiin niin, että samalla antennilla pystyi pitämään yhteyksiä sekä sähkötyksellä että puheella. Antennin paikalleen laitto vaati viestimistaitojen lisäksi myös tarkkuutta, sillä antenni ammuttiin jousen avulla puuhun. Antennien laittoa esiteltiin myös päivän mittaa toiminnasta kiinnostuneille. Radioasemaan antennin lisäksi kuului VRFKC-radio mallia 1945, joka on rakennettu Turussa ASA radio oy:n tehtaalla sota-aikana sekä uusi Japanissa rakennettu radio ICOM 718. 

Suomen radioamatöörit ovat ottaneet perintö- ja suojelukohteekseen viime sodissa käytetyt sotilasradiot ja muut viestilaitteet. Nykyään yhä harvempi radioamatööri osaa sähköttää vaatimuksen poistuttua tutkintovaatimuksista, mutta sodassa sähköttäminen oli olennainen osa sotilasradioviestitystä.  Myös Nautelankosken museon mesenaatti Lauri Nautela palveli sodassa ilmatorjunnassa ja hoiti viestiliikennettä sähköttämällä.  Radioamatöörien ylläpitämä taito vanhoista tekniikoista ja laitteista mahdollistaa tiedon ja taidon säilymisen tulevillekin sukupolville. 

Amatöörejä Nautelankoskelle seuraamaan tulleiden kiinnostuneiden joukossa oli myös ammattisähköttäjiä sekä puolustusvoimissa palvelleita sähköttäjiä ja sota-aikana viestimiehinä toimineita veteraaneja. Aamulla kymmeneltä avattu asema aloitti yhteydenoton parillisilla tunneilla puheella, parittomat tunnit taas aloitettiin sähköttämällä. Asema olikin äänessä lähes ilta kuuteen asti ja radioyhteyksiä kertyi tältä ajalta 134, joista sähkötyksellä 35. Radioyhteyksien lomassa Pajuvirta ja Lehto vastailivat yleisön kysymyksiin ja esittelivät osalle varsin tuntemattomia radiolaitteitaan.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija