Vko 16/2020: Katsauksia Liedon historiaan 1: Esihistoriaa Liedossa

Menneisyyteen on aina monta tietä. Liedon museon artikkelisarja tarjoaa pieniä polkuja Liedon pitkään historiaan. Aloitetaan perinteisesti muinaishistoriasta – ajasta ennen kuin Lieto oli varsinaisesti Lieto.  

Työkaluistaan kulttuuri tunnistetaan

Vanhimmat tunnetut asuinpaikat Liedossa ajoittuvat mesoliittiselle eli keskiselle kivikaudelle. Jääkauden jälkeen maa nykyisen Liedon alueella kohosi hitaasti merestä, ensin kareina ja luotoina muuttuen pikkuhiljaa rannikoksi ja lopulta sisämaaksi. Tarvasjoelle ensimmäiset ihmiset saapuivat noin 7 000 vuotta sitten, jolloin nykyinen Paimionjokilaakso oli meren rantaa. Aurajokilaaksossa asutus alkoi runsaat 6 000 vuotta sitten, jolloin elettiinkin jo myöhäistä kivikautta.

Kivikauden metsästäjä-keräilijät asettuivat asumaan rannikolle, josta oli hyvät kulkuyhteydet vesireittiä pitkin ja mahdollisuudet kalastaa sekä pyytää hylkeitä muun riistan lisäksi. Työkaluja valmistettiin kivestä, puusta ja luusta. Savesta muovailtiin astioita, jotka koristeltiin kampaleimoin ja poltettiin keramiikaksi. Vainajat haudattiin asuinpaikan lähelle mataliin hautakuoppiin, joihin siroteltiin punamultaa. Vainajan mukaan saatettiin laittaa hauta-antimia: koruja ja metsästysvälineitä. Kivikauden lopulla ryhdyttiin viljelemään maata ja hoitamaan karjaa, koira oli kesyyntynyt ihmisen kumppaniksi jo aiemmin.

Kivikauden pyyntimiehen jäljillä -näyttelyn pienoismallissa kuvataan myös kodin rakentamista.

Kivikauden tärkein työkalu oli kirves, ja se on ollut metsäympäristössä aivan välttämätön kaikenlaisiin puutöihin. Terä kiinnitettiin puuvarteen joko upottamalla varren päähän tehtyyn reikään (oikokirves) tai sitomalla varren päähän tehtyyn rakoon tai oksantynkään (poikkikirves). Kivinen terä puree tuoreeseen puuhun jopa paremmin kuin teräs, käsivartta paksumman rungon saa poikki kymmenessä minuutissa, kunhan oppii oikean tekniikan.

Poikkikirveiden terä laskee toiselta puolelta jyrkemmin. Kaikki maalöydöt ovat meidän yhteistä kulttuuriperintöämme ja ne luetteloidaan Kansallismuseon numeroilla. Tämä komea kivikirves (KM 25831) on otettu talteen Kaurinkoskelta

Kivikauden lopulla uuden aikakauden tulemisesta viestivät osaltaan vasara- eli venekirveet. Ne oli tehty eurooppalaisten metallikirveiden mallin mukaan, joskus jopa niin tarkasti, että valinsauma hiottiin kirveen pohjaan. Vasarakirveet eivät oikein sovellu puutöihin, niiden tehtävä olikin ennemmin kertoa omistajansa korkeasta arvosta.

Metalliset työkalut helpottava elämää

Pronssin käyttö on vain yksi pronssikautisten kulttuurien piirre, metallin käytön omaksumiseen liittyi myös muita tärkeitä muutoksia. Uskomusmaailmassa tapahtui muutos: vainajia ei enää haudattu maan alle, vaan korkealle mäen päälle hiidenkiukaiksi, vareiksi tai kruunuiksi kutsuttuihin röykkiöhautoihin. Liedosta tunnetaan muutamia pronssikautista röykkiöhautoja, joista on löytynyt poltettujen ihmisluiden lisäksi pronssiesineitä.

Kivikauden lopulla oli alettu harjoittaa alkeellista maanviljelystä, pronssikaudella viljanviljely tuotti jo tärkeän osan vuotuisesta ravinnosta. Viljely oli etupäässä kaskeamista, viljoista tunnettiin ohra ja vehnä. Kotieläimiä olivat naudat, lampaat, vuohet, siat ja hevoset. Eläminen vakiintui tietylle paikalle ja asuminen alkoi olla pysyvää, tosin vielä aika hajanaista.

Tasakantaiset reikäkirveet ajoitetaan yleensä pronssikaudelle. Nämä eivät sovellu niinkään puun työstöön, mutta pyyntivälineinä ja aseina ne toimivat hyvin. Kuvan kirves (odottaa KM-numeroa) on löytynyt Pyhällön kylästä.

Asutus vakiintuu rautakauden lopulla

Pronssi ei pehmeytensä vuoksi soveltunut työkalujen materiaaliksi, vasta rauta syrjäytti kiven. Raudan käyttö yleistyi Suomessa nopeasti, koska sitä pystyttiin valmistamaan kotimaisesta suo- ja järvimalmista. Raudan pelkistäminen tapahtui sitä varten rakennetussa uunissa, kuumennuksessa sula rauta valutettiin malmista erilleen. Maanviljelys helpottui ja kehittyi rautaisten työkalujen ansiosta, ihmiset asettuivat aloilleen ja kylien muodostuminen Aurajokilaaksossa alkoi.

Nyt kun Liedon museon näyttelyihin Nautelankoskella ja Tarvasjoella ei pääse toistaiseksi paikan päälle, voi Liedon historiaan tutustua kuitenkin virtuaalisesti museon sivuilla "Liedon historia".

Poikkikirves ja oikokirves. Poikkikirveillä on voitu kovertaa ja veistää suuria runkoja, oikokirveellä kaataa ja halkaista puita. Lauri Nautelan museon näyttelyn kirveet ovat kopioita.

Tekstin kirjoitti: museonjohtaja

Liedon museo

Artikkeli julkaistiin Turun Tienoossa 16.4.2020.

Vko 26/2013: Kalliomaalauksia katsomassa

Museon henkilökuntaa oli juhannuksen jälkeen opintomatkalla Etelä-Savossa ja Pohjois-Kymenlaaksossa. Matkan pääkohteena olivat Astuvansalmen kalliomaalaukset Ristiinassa, Mikkelissä.

Kalliomaalaukset on tehty punamultavärillä lähes pystysuoraan jään sileäksi hiomaan kalliopintaan. Esihistorialliseen kalliomaalauskokonaisuuteen kuuluu yhteensä yli 70 kuvaa tai fragmenttia.


Astuvansalmen yleisin kuva-aihe on hirvi. Lähes yhtä paljon on erilaisia ihmishahmoja. Kämmen/käpälänkuvia on kymmenkunta. Lisäksi kallioon on maalattu veneiden kuvia sekä geometrisia kuvioita.












Ristiinan Pyrhölänvuorella tutustuimme Brahelinnaan, joka oli Pietari Brahen Savon läänitysten hallintorakennus. Brahelinna tuhoutui isonvihan aikana. Jäljellä vuoren päällä on enää kartanolinnaa ympäröineen muurin rauniot sekä jäänteitä kaivosta ja asuinrakennuksen perustuksesta.

Ristiinassa vierailimme myös Pien-Toijolan talomuseossa. Tila on ollut saman suvun omistuksessa vuodesta 1672 lähtien.

Museoalueella on yhteensä 28 rakennusta 1700- ja 1800-luvuilta. Museo on poikkeuksellinen kokonaisuus, sillä kaikki rakennukset ovat alkuperäisillä paikoillaa ja kaikki esillä olevat esineet ovat olleet tilan omassa käytössä.











Verlassa pysähdyimme vielä katsomaan toisia kalliomaalauksia. Aivan Verlankosken tuntumassa on kallio, johon on maalattu Astuvansalmen tavoin enimmäkseen hirviä ja ihmishahmoja.

Verlan vanha puuhiomo ja pahvitehdas miljöineen ovat kuuluneet Unescon maailmanperintöluetteloon vuodesta 1996 alkaen.











Tekstin kirjoitti: museoamanuessi
Nautelankosken museo

Viikko 36: Valtakunnalliset arkeologian päivät 2011: pyöräretki Kaskalan linnavuorelle

Valtakunnallisia arkeologian päiviä vietettiin tänä vuonna 2.–3. syyskuuta. Tuolloin järjestettiin ympäri Suomea erilaisia arkeologiaan liittyviä tapahtumia. Nautelankosken museo järjesti lauantaina 3.9. opastetun pyöräretken Kaskalan linnavuorelle ja muille lähiseudun muinaisjäännöksille. Kaikki tämän vuoden kohteet sijaitsivat Aurajoen itäpuolella. Pyöräretken aikana tulivat tutuiksi Kukkarkosken kivikautiset asuinpaikat I j II sekä Kukkarkoski I:n läheisyydessä sijainnut kivikautinen kalmisto, Merolan rautakautinen kalmisto ja kivikautiset asuinpaikat, Kylätalon rautakautinen kalmisto, Ryökkään moniperiodinen asuinpaikka, Yli-Poron kuppikivi ja Kaskalan linnavuori. Pyöräretkellä oli oppaan lisäksi kuusi osallistujaa.

Museon pihassa kerrottiin aluksi pyöräretken ohjelma, jonka jälkeen kerrottiin pyöräreitin maisemasta ja maiseman esihistoriasta ja historiasta. Seuraavaksi esiteltiin lyhyesti, mitä muinaisjäännökset ovat ja kerrottiin hieman niiden hoidosta. Lopuksi kuvattiin arkeologiseen tutkimukseen kuuluvia vaiheita ja korostettiin, että arkeologi tekee paljon muutakin kuin kaivaa. Osallistujat saivat vielä ennen lähtöä pyöräretken kohteet esittelevän kartan.

Karttapohja: Museoviraston muinaisjäännösrekisteri

Ensimmäinen pysähdys oli heti museoalueella Aurajoen toisella puolella, sillä Kukkarkoski I:n kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto sijaitsevat heti sillalta nousun jälkeen vasemmalla. Asuinpaikka on sijainnut Aurajokeen viettävällä rinteellä ja kalmisto asuinpaikan läheisyydessä, asuinpaikan yläpuolella. Alue on ollut kivikaudella pieni saari merenlahden pohjukassa, ja se erottuu yhä maastosta kohoumana. Merenlahti on maankohoamisen myötä ”muuttunut” Aurajoeksi. Kukkarkosken haudoista on löydetty merkittävä määrä hienoja meripihkakoruja sekä liuske- ja piiesineitä. Kukkarkoski II:n kohdalla ei pysähdytty, mutta sen näki pyöräillessä katsoessaan vasemmalle pian Vintalantielle siirtymisen jälkeen. Kukkarkoski II sijaitsee noin 300 metrin päässä Kukkarkoski I:stä kaakkoon. Kukkarkoski II on asuinpaikoista vanhempi, ja ilmeisesti sieltä on siirtynyt ihmisiä Kukkarkoski I:n asumaan. Kukkarkosken asuinpaikoilla on asuttu noin 5000 vuotta sitten neoliittisella kivikaudella.

Merolan talon ympäristössä on useita kivikautisia löytöpaikkoja, jotka liittyvät kaikki ilmeisesti samaan kokonaisuuteen. Alueella sijaitsee myös Merolan rautakautinen polttokenttäkalmisto. Merolassa pyöräretkeläiset pääsivät näkemään asuinpaikoilta löydettyjä kivikautisia esineitä ja polttokenttäkalmistosta löydettyjä rautakautisia esineitä, jotka Museovirasto oli lähettänyt talon väelle. Merolassa opastus keskittyi polttokenttäkalmistoon, joka on yksi rautakauden kalmistotyypeistä. Siinä on yhdestä neljään kivikerrosta, mutta ei yleensä selviä latomuksia tai röykkiöitä erotettavissa, vaan hautauksen päälle on vain heitelty kiviä. Merolan polttokenttäkalmistoon liittyykin erikoisuus: sen läheisyydessä on kiviladelma, jonka arkeologi Ella Kivikoski on tulkinnut ihmisen tekemäksi. Nykyään polttokenttäkalmistosta ei näy maan pinnalle juuri mitään. Polttokenttäkalmisto on selvästi yhteisöllinen hautaus, jossa yksilöitä on vaikea erottaa. Merolan polttokenttäkalmiston vanhimmat hautaukset ovat kansainvaellusajalta 1500 vuoden takaa ja nuorimmat viikinkiajalta noin 1000 vuoden takaa.

Kylätalon rautakautinen kalmisto sijaitsee mystisesti ikään kuin talon kellarissa, vaikka kalmisto on toki ollut olemassa ensin ja talo on rakennettu myöhemmin sen päälle. Ennen talon rakentamista kalmisto on ollut pieni kumpare peltojen keskellä. Paikalta on löytynyt runsaasti esineistöä 1000-luvulta, ja ilmeisesti paikalla on ollut ruumishautauksia. Hienoin löytö lienee ollut ensin kultakypäräksi luultu kultakruunu, joka piti toimittaa Kansallismuseon kokoelmiin, mutta myytiinkin kultasepälle Turkuun. Samanlainen kruunu on löydetty Kroatiasta.

Ryökkään asuinpaikka on sijainnut Rähälän krotin pohjoispuolella vanhalla Rähälän Ryökkään kylämäen tontilla. Paikalta on löydetty kivikautisia, myöhäisrautakautisia ja historiallisen ajan asuinpaikkalöytöjä, esimerkiksi keramiikkaa ja metalliesineitä. Nuorimmat löydöt ovat 1800-luvulta. Kaivaustutkimuksia on tehty tielinjan oikaisun takia, ja asuinpaikka jääkin nykyisen tien alle.

Yli-Poron kuppikivi on yksi Liedon monista kuppikivistä. Se sijaitsee sellaisessa paikassa, että sen sijainti pitää tietää ja kulkea Yli-Poron talon pihamaan poikki, jos kiveä aikoo mennä katsomaan. Pyöräretkeläisille olikin sovittu opastus kuppikivelle ”talon puolesta”. Kuppikivissä on ihmisen tekemiä kuppeja. Yli-Poron kuppikivessä niitä on kolme. Kuppikivien merkitys on epäselvä. Kupit on ehkä hakattu, jotta niihin voitaisiin uhrata esimerkiksi viljanjyviä hyvän sadon toivossa. Yksi kuppikivien selitys on rajakivi. Yli-Poron kuppikivi sijaitseekin Yli-Poron ja Peuran maiden rajalla. Kuppikiven läheisyydessä on talon väen mukaan sijainnut myös tuulimylly, joka on purettu. Yli-Poron talon pihamaalta on löytynyt koekaivauksissa sekoittuneena eri-ikäisiä asuinpaikkalöytöjä: rautakaudelta keramiikkaa ja kuonaa ja historialliselta ajalta tiiliä, lasia ja fajanssia.

Kaskalan linnavuori on yksi Liedon kolmesta linnavuoresta. Muut ovat Vanhalinna ja Viikka. Muinais- ja mäkilinnaksikin kutsuttu linnavuori on kallioisella mäellä sijainnut esihistoriallinen puolustusvarustus. Kaskala jakaantuu kahteen mäkeen, joista pohjoisemmalla kulkee kivivalli mäen keskikohdan poikki. Pari metriä leveä valli on tehty suurista kivistä, ja se tekee pohjoispäässään jyrkän mutkan. Valli erottuu maastossa ja on arkeologi Hjalmar Appelgrenin mukaan ihmisen tekemä. Kaskalaa on tutkittu hyvin vähän eikä siellä ole tehty ollenkaan arkeologisia kaivauksia, joten linnavuorelta ei ole löydetty mitään. Appelgrenin tekemän tarkastuksen lisäksi Kaskalassa ovat käyneet tutkimusmielessä vain Matti Huurre sekä Lea Degerholm ja Juha Ruohonen tekemässä inventoinnin. Koska Kaskala ei ole Museoviraston hoitorekisterissä, sitä ei pidetä paljaslakisena kuten Vanhalinnaa. Niinpä Kaskalan hahmottaa linnavuoreksi vain kiipeämällä sen päälle. Korkeimmalla kohdalla seisoessaan voi kuvitella puut pois, jolloin hahmottaa, miten hyvä näkymä mäeltä on ollut Aurajoelle. Näin lähestyvät vieraat alukset on havaittu jo kaukaa. Kaskalan päältä hahmottaa myös, miten jyrkkä joelle päin näkyvä länsireuna on. Tämä on estänyt linnavuorelle kiipeämisen siitä suunnasta, ja kulku on tapahtunut jostain loivasta kohdasta. Kaskalan linnavuorta ei voida ajoittaa tarkasti tutkimusten ja löytöjen puutteen takia, mutta yleisesti ottaen linnavuoret ovat rautakautisia.

Tekstin kirjotti museoavustaja

Nautelankosken museo

Vko 13: Nautelankosken kulttuurimaisemassa on useita ajallisia kerroksia

Suoritin viime syksynä arkeologian valinnaisten opintojen Kulttuurimaiseman perusteet ja maisemanhoito -osuuden kirjoittamalla esseen otsikolla ”Liedon Kukkarkosken muinaisjäännösalueen kulttuurimaiseman kehitys kivikaudelta nykyaikaan”. Tämä blogikirjoitus on lyhennelmä ja muunnelma tuosta kahdeksan sivun esseestä. Kukkarkosken muinaisjäännösalue sijaitsee Nautelankosken luonto-, kulttuuri- ja virkistysalueella, joten tarkasteltaessa Kukkarkosken kulttuurimaisemaa on syytä ottaa tarkasteluun mukaan koko Nautelankosken alue.

Nautelankosken maisema on ollut kulttuurimaisema jo kivikaudella

Ensimmäiset ihmiset saapuivat Nautelankosken alueelle jo kivikaudella, kampakeraamisena aikana (noin 4300–3500 eKr). Tuolloin alueella ei vielä ollut Aurajokea, vaan nykyinen joki oli merenlahti. Tuon merenlahden pohjukassa oli pieni saari, jonka suojaisuus, meren läheisyys sekä sileä ja kuiva hiekkaranta täyttivät kampakeraamikkojen kaikki vaatimukset. Nykymaisemassa Kukkarkoski I -niminen kivikautinen asuinpaikka- ja kalmistoalue erottuu maastossa kumpareena. Kampakeraamikot eivät vielä jättäneet Nautelankosken alueen luontoon kovinkaan paljon jälkiä, mutta muistona merenranta-ajasta kasvaa alueella yhä joitakin saaristoketojen kasveja.

Nuorakeraamisella kulttuurilla oli maisemaan jo aktiivisempi suhde kuin kampakeraamisella. Nautelankoskella nuorakeraamikot tulevat esille Kukkarkoski I:n kalmistossa, jonka haudoista yksi on nuorakeraaminen. Alueella ei ole havaittavissa erityisesti nuorakeraamisen kulttuurin maisemaan jättämiä jälkiä. Kukkarkoski I:n kivikauden kalmistosta ja asumuksista on mahdollisesti ollut aiemmin näkyvissä maanpäällisiä merkkejä, jotka ovat hävinneet jo hyvin aikaisin alkaneen voimakkaan maankäytön (peltoviljelyn) myötä.



Oikeassa reunassa Kukkarkoski I, kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto. Kivikauden aikainen saari erottuu nykymaastossa kohoumana.



Kivikautta myöhäisemmät ihmistoiminnan jäljet Nautelankosken alueella

Kivikautta myöhäisempi asutus ja ihmisen toiminta näkyvät hyvin Nautelankosken nykymaisemassa. Lauri Nautelan museon takana on rautakautisia kuppikiviä, ja luontoalueella kasvavat yhä rautakautisten muinaislinnojen läheisyydestä tavatut lääkeyrttikasvit vuohenputki, pujo ja keltamo. Myös sikoangervo ja syylälinnunherne ovat ilmaantuneet alueelle todennäköisesti rautakaudella, jolloin niiden mukuloita käytettiin ravinnoksi. Keskiajalla Suomen asutuksen piiriin kotiutuneita Nautelankosken luontoalueella kasvavia kasveja ovat nurmilaukka, litteänurmikka, mäkiarho ja hakarasara. Nautelankosken aluetta ympäröivät pellot on raivattu todennäköisesti jo varhain historiallisella ajalla, ja alue on kuulunut jo varhain syntyneeseen historialliseen Nautelan kylään.

Viime vuosisatojen ihmistoiminta näkyy maisemassa muutama sata vuotta sitten rakennettuna vesimyllynä ja myllärin sahan raunioina. Vesimylly on alueen vanhoista rakennuksista ainut alkuperäisellä paikallaan sijaitseva säilynyt rakennus.



Vesimylly, vanha rakennus alkuperäisellä paikallaan.



Kotiseutumuseorakennus ja sauna on sijoitettu alueen alkuperäisten, purettujen rakennusten paikoille nykyaikana. Muutama vuosikymmen sitten alueelle tuotu 1700–1800-luvuilla rakennettu kotiseutumuseorakennus on sijoitettu puretun myllärintuvan paikalle. Läheisen Pahkamäen koulun 1900-luvun alussa rakennettu saunakeittola on tuotu myllärin vanhan saunan paikalle jokitörmälle muutama vuosi sitten. Myös aitta ja keinu on tuotu alueelle muualta.

Nautelankosken alueen uusin rakennus Lauri Nautelan museo on rakennettu vuonna 2000, ja se sijaitsee alkuperäisellä paikallaan. Sen täytyy nimenomaan edustaa oman aikansa arkkitehtuuria ja erottua vanhemmista rakennuksista, jotta myös tulevaisuudessa hahmotetaan helposti, mikä rakennus on aidosti miltäkin aikakaudelta. Lauri Nautelan museo ei siis riko Nautelankosken kulttuurimaisemaa, vaan on oman aikansa anti siihen, miten ihmiset ovat muokanneet Nautelankosken maisemaa siitä lähtien kun ovat sinne asettuneet.

Lauri Nautelan museon rakennus on Nautelankosken kulttuurimaiseman tuoreimpia ihmisen toiminnasta kertovia jälkiä.

Nautelankosken alueen aikatasot

Nautelankosken alueen nykymaisema sisältää useita aikatasoja kivikaudesta nykyaikaan, koska alue sijaitsee vanhan kulttuurimaiseman keskellä vesireitin varrella ja alueella on ollut ympärivuotista asutusta jo pitkään.
 

Nautelankosken kaikki aikatasot kietoutuvat maisemassa yhteen. Alueen maiseman eri aikatasojen perustekijät muodostavat sopusointuisen kokonaisuuden, joten maisemaa pidetään kauniina. Sitä pidetään monivivahteisena, koska se koostuu hyvin monista eri osista. Nautelankosken maiseman pitkä historia ja tietoisuus maiseman pitkästä ajallisesta ulottuvuudesta antavat maisemalle tavallista syvällisemmän merkityksen. Tämä taas vaikuttaa osaltaan siihen, että maisema on viehättävä.

Tekstin kirjoitti: museoavustaja

Nautelankosken museo

Viikko 36: Valtakunnalliset arkeologian päivät

Museoviraston koordinoimia Valtakunnallisia arkeologian päiviä vietettiin 3. – 4. syyskuuta jo 13. kerran. Menneisyyden jäljillä oltiin yli 20 paikkakunnalla eri puolilla Suomea. Nautelankosken museo osallistui Arkeologian päiviin järjestämällä muinaistekniikkatyöpajoja koululaisille sekä opastetun pyöräretken muinaisjäännöksille Liedossa.

Muinaistekniikkatyöpajat

Koululaisille suunnattujen muinaistekniikkatyöpajojen aiheena oli esihistoria ja kivikausi. Työpajan teoriaosuudessa tutustuttiin suomalaisiin kalliomaalauksiin sekä museon näyttelyyn Kivikauden pyyntimiehen jäljillä. Tämän jälkeen jokainen osallistuja pääsi maalaamaan kiveen oman kallioaalauksensa, kokeilemaan tulen sytyttämistä kivikauden tapaan ja ampumaan jousella.

Pyöräretki Lietolaisille muinaisjäännöksille

Opastettu pyöräretki kiersi Aurajoen molemmin puolin noin 10 kilometrin lenkin. Retken kohteina oli kivikauden ja rautakauden muinaisjäännöksiä: asuinpaikkoja ja kalmistoja sekä kuppikiviä. Yhteensä reitin varrella on yli 40 muinaisjäännöstä. Retkelle osallistui seitsemän esihistoriasta kiinnostunutta pyöräilijää. Oppaana heillä oli arkeologi Elsa Hietala

Kukkarkoski

Nautelankosken museon alueella on Kukkarkosken kivikautinen asuinpaikka- ja kalmistoalue. Asuinpaikka on kivikaudella sijainnut saaressa, merenlahden rannalla. Asuinpaikkaa hieman korkeammalla on kalmisto, josta on tutkittu 12 hautaa. Kukkarkoskelta on löydetty paljon meripihkaesineitä, kampakeramiikkaa sekä kivestä valmistettuja esineitä kuten nuolenkärkiä ja talttoja.

Vintalan Merola

Merolassa sijaitsee myöhäisrautakautinen polttokenttäkalmisto ja viisi kivikauden asuinpaikkaa. Kalmistosta on löytynyt paljon aseita. Aseiden yhteydestä on löydetty myös pinsetit, jotka kertovat miesten kauneudenhoidosta: niillä on voitu nyppiä esimerkiksi partakarvoja.

Vintalan kylätalo

Vintalan kylätalon alla on rautakautinen kalmisto, josta on löydetty esimerkiksi koruja ja keihäänkärkiä. Esineet ovat mahdollisesti ruumishautauksista. Lisäksi kalmistosta on löydetty ”kruunu”, jota ei ole saatu talteen vaan on myyty turkulaiselle kultasepälle.

Kaskalan linnavuori

Kaskalan linnavuori on esihistoriallinen muinaislinna, joka jakautuu kahteen mäkeen. Pohjoisemmalla kalliomäellä on mäen keskikohdan poikki kulkeva suurista kivistä rakennettu kivivalli.

Hulkkunanmäki

Hulkkunanmäellä on rautakautinen kalmisto, jonka löydöissä erityistä on hopeaesineiden. Hulkkunanmäellä on myös kaksi kuppikiveä. Kuppikivet ovat maakiviä, joihin on hakattu pieniä maljamaisia kuppeja yleensä kiven yläpinnalle. Perimätiedon mukaan kuppeihin on saatettu uhrata esimerkiksi viljaa paremman sadon toivossa. Kuppeihin sataneella vedellä on uskottu olevan parantavia vaikutuksia. Kuppikivet ovat saattaneet olla myös rajapyykkejä. Kuppikivien varmaa ajoitusta tai alkuperäistä käyttötarkoitusta ei tiedetä varmaksi. Sijaintinsa perusteella suomalaisia kuppikiviä on pidetty rautakautisina.

Tekstin kirjoitti museoamanuenssi

Nautelankosken museo