Vko 18/2020: Katsauksia Liedon historiaan 2: Liedon kulttuurimaiseman juuret

Menneisyyteen on aina monta tietä. Liedon museon artikkelisarja tarjoaa pieniä polkuja Liedon pitkään historiaan. Artikkelisarjan toisessa osassa pohditaan rautakauden asutusta ja linnavuorien merkitystä.

 

Aurajokilaaksossa asetutaan aloilleen

Rautakauden kuluessa asutus alkoi vakiintua jokilaaksoissa ja maisema muotoutua sellaiseksi, jona sen periaatteessa tänäkin päivänä näemme. Yksinäistalot tai muutaman talon muodostamat yhteisöt ja niiden yhteyteen perustetut kalmistot sijaitsivat peltojen keskellä pienillä kalliomäillä ja kumpareilla, viljelykseen kelpaamattomalla maalla. Asuinympäristöön kuuluivat lisäksi luonnonniityt, pienet peltotilkut ja metsäalueet.

 

Pohja nykyiselle kulttuurimaisemalle luotiin rautakaudella. Piirros: Kaisa Lehtonen

Rautakautinen asuinrakennus oli usein jaettu kahteen osaan, toinen pääty ihmisiä ja toinen pääty karjaa ja hevosia varten. Harjakattoinen talo rakennettiin pystypaalujen varaan, seinät tehtiin oksapunoksesta, hirrestä tai turpeesta. Kateaineena käytettiin olkea, tuohta tai turvetta. Asuinrakennuksia tärkeämpiä nykytietämyksen kannalta ovat kuitenkin rautakauden ajan hautapaikat. Vainajat poltettiin ja tuhka ripoteltiin maahan usein kivikkoiseen maastoon. Vainajan mukaan saatettiin laittaa hauta-antimia. Nämä polttokenttäkalmistot sijaitsivat talojen lähellä, ja asuinpaikat usein löydetäänkin juuri kalmistokaivausten yhteydessä. Vanhemmalla rautakaudella hautapaikat olivat käytössä melko lyhyitä aikoja, vain noin sadan vuoden ajan. Nuoremman rautakauden kalmistojen pitkäaikainen käyttö 800-luvulta alkaen kertoo siitä, että asutuskin oli jo pysyvää ja jatkuvaa.

Linnavuorten Lieto

Kaskalan, Vanhalinnan ja Viikan linnavuorten lisäksi Kahasvuorta, Keisvuorta, Kärmeorvonmäkeä ja Laakarmäkeä on saatettu rautakaudella käyttää puolustus- tai merkinantotarkoituksessa. Linnavuoret kuuluvat rautakauden kulttuuriin, mutta niiden käytöstä on esitetty erilaisia tulkintoja. Perinteisen puolustus- ja pakopaikan sijaan linnavuoret ovat voineet olla rituaalipaikkoja tai liittyä metsästykseen. Merkit tulenpidosta, poltetut ihmisluut sekä keramiikan palat Vanhalinnan kivimuurien yhteydessä ovat haastaneet perinteisen tulkinnan: puolustus- tai pakolinnaksi mielletty mäki on voinut olla myös kulttipaikka. Kärmeorvonmäen kivirakennelmat taas ovat voineet olla muinaisia pyyntilaitteita, joiden avulla saaliin kulkua ohjataan haluttuun suuntaan.

Yliskulman Kärmeorvonmäen kivilatomukset saattavat liittyä rautakauden ajan metsästykseen.

Kokeet merkkitulista linnavuorilla ovat olleet ristiriitaisia, eikä varmaa tietoa merkkituliketjuista ole. Rautakaudella asutuskeskittymät ovat olleet Aurajoen varrella linnavuorten läheisyydessä, ja vuorilta näkyvät niiden vaikutuspiirissä olevat talot, kalmistot, pellot, niityt ja metsät – hyvä tähystyspaikka siis. Jos katsoo kartalla Vanhalinnan, Viikan ja Kaskalan linnavuoria, herää ajatus, olisiko tulta polttamalla voitu tiedottaa vaarasta mäeltä toiselle sekä lähistön asukkaille. Oli vuoren käyttö sitten mikä tahansa, niin jollakin tavalla tällainen vaikuttava ja ympäristöstään erottuva mäki on palvellut yhteisöään.

Viikan linnavuorelta näkyy kauas yli Savijokilaakson.

Tekstin kirjoittiva: museonjohtaja ja museoamanuenssi
Liedon museo

Artikkeli julkaistiin Turun Tienoossa 30.4.2020.

Kärmeorvonmäen kivilatomuksia

Vko 16/2020: Katsauksia Liedon historiaan 1: Esihistoriaa Liedossa

Menneisyyteen on aina monta tietä. Liedon museon artikkelisarja tarjoaa pieniä polkuja Liedon pitkään historiaan. Aloitetaan perinteisesti muinaishistoriasta – ajasta ennen kuin Lieto oli varsinaisesti Lieto.  

Työkaluistaan kulttuuri tunnistetaan

Vanhimmat tunnetut asuinpaikat Liedossa ajoittuvat mesoliittiselle eli keskiselle kivikaudelle. Jääkauden jälkeen maa nykyisen Liedon alueella kohosi hitaasti merestä, ensin kareina ja luotoina muuttuen pikkuhiljaa rannikoksi ja lopulta sisämaaksi. Tarvasjoelle ensimmäiset ihmiset saapuivat noin 7 000 vuotta sitten, jolloin nykyinen Paimionjokilaakso oli meren rantaa. Aurajokilaaksossa asutus alkoi runsaat 6 000 vuotta sitten, jolloin elettiinkin jo myöhäistä kivikautta.

Kivikauden metsästäjä-keräilijät asettuivat asumaan rannikolle, josta oli hyvät kulkuyhteydet vesireittiä pitkin ja mahdollisuudet kalastaa sekä pyytää hylkeitä muun riistan lisäksi. Työkaluja valmistettiin kivestä, puusta ja luusta. Savesta muovailtiin astioita, jotka koristeltiin kampaleimoin ja poltettiin keramiikaksi. Vainajat haudattiin asuinpaikan lähelle mataliin hautakuoppiin, joihin siroteltiin punamultaa. Vainajan mukaan saatettiin laittaa hauta-antimia: koruja ja metsästysvälineitä. Kivikauden lopulla ryhdyttiin viljelemään maata ja hoitamaan karjaa, koira oli kesyyntynyt ihmisen kumppaniksi jo aiemmin.

Kivikauden pyyntimiehen jäljillä -näyttelyn pienoismallissa kuvataan myös kodin rakentamista.

Kivikauden tärkein työkalu oli kirves, ja se on ollut metsäympäristössä aivan välttämätön kaikenlaisiin puutöihin. Terä kiinnitettiin puuvarteen joko upottamalla varren päähän tehtyyn reikään (oikokirves) tai sitomalla varren päähän tehtyyn rakoon tai oksantynkään (poikkikirves). Kivinen terä puree tuoreeseen puuhun jopa paremmin kuin teräs, käsivartta paksumman rungon saa poikki kymmenessä minuutissa, kunhan oppii oikean tekniikan.

Poikkikirveiden terä laskee toiselta puolelta jyrkemmin. Kaikki maalöydöt ovat meidän yhteistä kulttuuriperintöämme ja ne luetteloidaan Kansallismuseon numeroilla. Tämä komea kivikirves (KM 25831) on otettu talteen Kaurinkoskelta

Kivikauden lopulla uuden aikakauden tulemisesta viestivät osaltaan vasara- eli venekirveet. Ne oli tehty eurooppalaisten metallikirveiden mallin mukaan, joskus jopa niin tarkasti, että valinsauma hiottiin kirveen pohjaan. Vasarakirveet eivät oikein sovellu puutöihin, niiden tehtävä olikin ennemmin kertoa omistajansa korkeasta arvosta.

Metalliset työkalut helpottava elämää

Pronssin käyttö on vain yksi pronssikautisten kulttuurien piirre, metallin käytön omaksumiseen liittyi myös muita tärkeitä muutoksia. Uskomusmaailmassa tapahtui muutos: vainajia ei enää haudattu maan alle, vaan korkealle mäen päälle hiidenkiukaiksi, vareiksi tai kruunuiksi kutsuttuihin röykkiöhautoihin. Liedosta tunnetaan muutamia pronssikautista röykkiöhautoja, joista on löytynyt poltettujen ihmisluiden lisäksi pronssiesineitä.

Kivikauden lopulla oli alettu harjoittaa alkeellista maanviljelystä, pronssikaudella viljanviljely tuotti jo tärkeän osan vuotuisesta ravinnosta. Viljely oli etupäässä kaskeamista, viljoista tunnettiin ohra ja vehnä. Kotieläimiä olivat naudat, lampaat, vuohet, siat ja hevoset. Eläminen vakiintui tietylle paikalle ja asuminen alkoi olla pysyvää, tosin vielä aika hajanaista.

Tasakantaiset reikäkirveet ajoitetaan yleensä pronssikaudelle. Nämä eivät sovellu niinkään puun työstöön, mutta pyyntivälineinä ja aseina ne toimivat hyvin. Kuvan kirves (odottaa KM-numeroa) on löytynyt Pyhällön kylästä.

Asutus vakiintuu rautakauden lopulla

Pronssi ei pehmeytensä vuoksi soveltunut työkalujen materiaaliksi, vasta rauta syrjäytti kiven. Raudan käyttö yleistyi Suomessa nopeasti, koska sitä pystyttiin valmistamaan kotimaisesta suo- ja järvimalmista. Raudan pelkistäminen tapahtui sitä varten rakennetussa uunissa, kuumennuksessa sula rauta valutettiin malmista erilleen. Maanviljelys helpottui ja kehittyi rautaisten työkalujen ansiosta, ihmiset asettuivat aloilleen ja kylien muodostuminen Aurajokilaaksossa alkoi.

Nyt kun Liedon museon näyttelyihin Nautelankoskella ja Tarvasjoella ei pääse toistaiseksi paikan päälle, voi Liedon historiaan tutustua kuitenkin virtuaalisesti museon sivuilla "Liedon historia".

Poikkikirves ja oikokirves. Poikkikirveillä on voitu kovertaa ja veistää suuria runkoja, oikokirveellä kaataa ja halkaista puita. Lauri Nautelan museon näyttelyn kirveet ovat kopioita.

Tekstin kirjoitti: museonjohtaja

Liedon museo

Artikkeli julkaistiin Turun Tienoossa 16.4.2020.