 |
Muutamia tapahtumassa esilläolleista käsitöistä.
|
Lauantaina Nautelankosken museolla vietettiin Karjalaisen
käsityön päivää. Tapahtuman järjestivät Liedon museon lisäksi Liedon
Karjalaseura ry ja Turun Karjalaseuran Käspaikkakerhon aktiivit Tuula Ahtiainen
ja Helena Nurmela. Tapahtuma pidettiin Myllärintuvassa, jonka pitkälle
pirttipöydälle Tuula ja Helena mahtuivat levittämään erilaisia karjalaisia käsitöitä,
joita kävijät pääsivät sitten katsomaan. Käsityötekniikoita oli esillä neljää
erilaista: etupistokirjontaa, verkonkudontaa, ketjuvirkkausta ja neulakintaan
valmistusta. Tekniikoita pääsi myös halutessaan kokeilemaan Tuulan ja Helenan
opastuksella.
Liedon museolla järjestetään kesän aikana erilaisia
tapahtumia varsin usein. Tapahtumien aihepiirit vaihtelevat kaksipyöräisistä ja
traktoreista radioihin ja käsitöihin. Tarkoituksena on tarjota mielenkiintoista
sisältöä erilaisille ihmisille erilaisine kiinnostuksenkohteineen ja nostaa
yhden päivän ajan esille jokin aihe, jonka esitteleminen ei välttämättä olisi
mahdollista esimerkiksi museon näyttelyssä.
Velvollisuus muistaa ja
säilyttää – miksi järjestämme tapahtumia
Minulla, kuten sadoillatuhansilla muillakin suomalaisilla,
on sukujuuria Karjalassa. Talvisodan ja jatkosodan seurauksena kymmenet tuhannet
ihmiset joutuivat jättämään kotinsa Karjalassa ja evakot sijoitettiin uusiin
koteihin ympäri Suomea. Suurin osa Karjalasta menetettiin Venäjälle ja niin
karjalaiset menettivät kotiensa lisäksi myös kulttuurimaisemansa. Jotain
ihmiset kuitenkin pystyivät tuomaan mukanaan, nimittäin aineettoman
kulttuuriperintönsä. Aineeton kulttuuriperintö tarkoittaa tietyn yhteisön
jakamia ja käyttämiä tietoja, taitoja, tapoja ja uskomuksia. Perinnekäsityöt
lasketaan osaksi aineetonta kulttuuriperintöä.
Karjalan luovutuksesta on kohta 80 vuotta aikaa, ja
lähestymme vääjäämättä hetkeä, jolloin yhtäkään luovutettua Karjalaa asuttanutta
henkilöä ei ole enää elossa. Siksi perimätiedon ja aineettoman
kulttuuriperinnön säilyttäminen on esimerkiksi Karjalan tapauksessa niin
tärkeää. Miten museot sitten liittyvät aineettoman kulttuuriperinnön
säilyttämiseen? Museoiden tehtävänä on muun muassa toimia yhteiskunnan
kollektiivisena muistina ja kerätä, tallettaa, tutkia ja esittää
historiallista, kulttuurihistoriallista ja luonnontieteellistä tietoa. Usein
muistaminen, kerääminen ja esittäminen tapahtuu esineiden kautta. Esine on konkreettinen
pala historiaa ja muistutus menneisyydestä. Aineetonta kulttuuriperintöä ei
välttämättä ole yhtä helppoa esittää tai säilyttää kuin esineitä. Muun muassa siksi
tällaisia erilaisia tapahtumia järjestetään. Tapahtumat mahdollistavat niin
osallistujien omaehtoisen oppimisen ja viihtymisen kuin tietotaidon siirtymisen
eteenpäin uusille ihmisille.
Museot ja varsinkin paikallismuseot toimivat myös aina osana
yhteisöään ja yhteisön mahdollisuus päästä konkreettisesti osallistumaan museon
toimintaan on museoiden olemassaolossa ensisijaisen tärkeää. Tapahtumien kautta
yhteisöllä on mahdollisuus ikään kuin ottaa museo omakseen. Karjalaisen
käsityön päivänä se tapahtui, kun Myllärintupa sateesta ja kylmästä huolimatta
täyttyi jälleen elämästä, lämmöstä ja tarinoista.
Karjalaisia tekstiilejä
Tuula ja Helena pukeutuivat tapahtumaan asiaankuuluvalla tavalla
karjalaisiin kansanpukuihin. Pukua kutsutaan feresiksi. Feresi on
monikäyttöinen asu, joka valmistetaan usein itse ja puvun ulkonäkö vaihtelee kantajansa
mukaan. Sitä käytettiin ennen arkena ja juhlana. Puvun käyttö on vähentynyt ja
nykyään sitä näkee enimmäkseen juhlavaatteena. Puku koostuu henkselimekosta,
paidasta ja esiliinasta. Aikuisille naisille pukuun kuuluu myös päähine,
nuoremmat naiset pukevat päähänsä päähineen sijaan otsanauhan. Esiliinat ovat
tärkeä osa pukua. Tuulan ja Helenan mukaan esiliina kuuluu esimerkiksi kahvipöydässä
istuessa siirtää sivuun ikään kuin istujan viereen, jotta esiliina ei likaannu.
Tuulan ja Helenan puvut ovat kuulemma aktiivisessa käytössä ja niihin on
pukeuduttu juhlimaan monia erilaisia juhlia.
 |
Tuulan ja Helenan kauniit feresit.
|
Vielä ennen kuin käyn käsiksi varsinaisiin käsityötekniikoihin,
esittelen karjalaisen käspaikan, sillä se on merkittävä osa karjalaista
perinnettä ja sana esiintyy esimerkiksi myös Tuulan ja Helenan käsityökerhon
nimessä. Mikä ihmeen käspaikka? Käspaikka tarkoittaa pitkää, usein pellavasta
tai puuvillasta itse valmistettua ja kirjonnalla koristeltua pyyheliinaa.
Käspaikalla oli useita eri käyttötarkoituksia. Sitä voitiin käyttää esimerkiksi
käsipyyhkeenä, mutta myös koristeena ja osana erilaisia rituaaleja. Kun taloon
syntyi lapsi, lapselle kirjottiin ensimmäinen oma käspaikka. Naimisiin
mentäessä käspaikka kuului morsiamen kapioihin. Ruokailujen aikana pitkä
käspaikka saatettiin asettaa ruokailijoiden syliin. Jos käspaikka sen sijaan
asetettiin talon ikkunalle, sillä viestittiin kuoleman käyneen talossa ja
käspaikkaa käytettiin myös hautajaissaattueessa.
 |
Yksi Tuulan käspaikoista.
|
(Erittäin) lyhyt
oppimäärä karjalaisista käsitöistä
Jotta osa tätä perimätietoa ja aineetonta kulttuuriperintöä
siirtyisi myös heille, jotka eivät olleet itse tapahtumassa, kerron seuraavaksi
jotain tapahtuman käsityötekniikoista. Käsityötekniikat, joita museolla
esiteltiin, olivat siis etupistokirjonta, ketjuvirkkaus, verkonkudonta ja
neulakintaan valmistus. Kokeilin tekniikoista muutamaa ja esittelen ne kuvien
avulla lyhyesti. Suurimman osan tietoa keräsin haastattelemalla Tuulaa ja
Helenaa ja lukemalla heidän kirjojansa karjalaisista käsitöistä. Iso kiitos
heille kysymyksiin vastaamisesta ja tiedon jakamisesta!
Ensimmäisenä esittelen etupistokirjonnan. Käspaikkoja ja
muita tekstiilejä, kuten esiliinoja, voidaan koristella muun muassa etupistokirjonnalla.
Etupistokirjonta on tekniikka, jossa kankaalle saadaan kirjottua näyttäviä
kuva-aiheita neulan ja langan avulla. Kuva on samanlainen kummaltakin puolelta.
Kirjontalanka on useimmiten punaista ja kangas valkoista tai vaaleaa pellavaa
tai puuvillaa. Silloin, kun kirjotaan käspaikkaa, kuva-aihe kirjotaan kankaan molempiin
päihin. Käspaikkaan kirjotaan usein myös pyhimyksiä. Silloin pyhimyksen
sädekehän yläpuolelle ei saa kirjoa enää mitään muuta. Kuva-aiheina esiintyy usein myös luontoon viittaavia
aiheita. Jos esimerkiksi näet kankaalla linnun, kyseessä on melko varmasti karjalainen
kukkilintu, joka symboloi mm. rakkautta ja onnea.
Ketjuvirkkaus
sen sijaan on etupistokirjontaa hieman yksinkertaisempi tekniikka, jossa
kankaalle nimensä mukaisesti virkataan yhtenäistä ketjua ja kuviota. Kuvio piirretään ensin kankaalle ja apuna käytetään kirjontakehystä. Ketjuvirkkauksella
voi koristella hyvin monipuolisesti erilaisia tekstiilejä. Tuula ja Helena livat tuoneet paikalle esimerkiksi erilaisia kangaspussukoita, jotka oli
koristeltu ketjuvirkkauksella. Lanka on usein hieman paksumpaa kuin
etupistokirjonnassa, joten edistyminenkin on nopeampaa. Helena
kutoi tapahtumassa kalaverkkoa. Tähän tekniikkaan tutustuin vähiten, mutta
tehtävä näytti vaikuttavalta. Ison verkon kutominen alusta asti on
kunnioitettava suoritus, ja kun verkot pääsevät vielä käyttöön, on niillä
pyydystetty kala todellista luomuruokaa! Verkkoa kudotaan levittämällä verkko
pöydälle ja apuna käytetään eräänlaista neulaa, käpyä, jolla lanka pysyy
hallinnassa.
Viimeinen esiteltävä tekniikka on neulakintaan valmistus.
Neulakintaat eli lapaset valmistetaan myös omalla neulallaan, kinnasneulalla,
joka on ikään kuin paksu puinen parsinneula, jonka päässä on reikä, josta lanka
pujotetaan. Lankana käytetään villalankaa. Neulakintaat ovat tiiviitä ja siksi myös
lämpimiä, ja samalla tekniikalla voidaan valmistaa myös esimerkiksi sukkia.
Värien suhteen vain mielikuvitus on rajana!
 |
Erivärisiä neulakintaita.
|
 |
Kinnasneuloja ja käpyjä.
|
Kulttuuriperinnön
pitkä jatkumo
Tuula ja Helena olivat omien sanojensa mukaan hurahtaneet
Karjalaisiin käsitöihin osallistuessaan aikoinaan samalle
etupistokirjontakurssille, josta alkaen he ovat kasvattaneet osaamistaan
muihinkin tekniikoihin. Heillä on käsitöihin ja karjalaisiin perinteisiin
liittyen laaja tietotaito, josta toivottavasti edes pieni osa siirtyi tämän
vuoden tapahtumassa taas eteenpäin. Sama tai samankaltainen tapahtuma
järjestetään taas ensi kesänä, joten jos et päässyt tällä kertaa paikalle, niin
vuoden päästä on uusi mahdollisuus.


Oli ilahduttavaa huomata, kuinka paljon kiinnostuneita
osanottajia karjalaiset käsityöt vetivät tänä vuonna paikalle. Monille
tapahtuma toimi myös sosiaalisena kohtaamispaikkana, jossa saattoi muistella
Karjalaa ja halutessaan jakaa omaa ja sukunsa tarinaa. Suulliset tarinat ovat
nekin tärkeä osa kulttuuriperintöä. Nuoremmille ihmisille tapahtuma oli myös
oiva paikka saada ensikosketus mahdolliseen uuteen harrastukseen. Käsitöiden
tekeminen on koronapandemian takia muutenkin taas muodikasta, joten toivottavasti
upeat kirjotut käspaikat, neulotut neulakintaat ja kudotut kalaverkot
herättivät mahdollisimman monessa kävijässä kipinän opetella näitä tekniikoita
itse. Niin pystymme osaltamme varmistamaan tämän ainutlaatuisen, karjalaisen
kulttuuriperinnön jatkumon. Kirjoittajan lupaus on opetella ainakin neulakintaan
teko, joskin unelmissa siintääkin jo itse tehty, etupistokirjonnalla koristeltu
käspaikka. Sen tekemiseen saattaa mennä hetki, mutta ei se päämäärä vaan se
matka.
Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija