Vko 4: Lahjoitusaineiston tie osaksi museokokoelmaa

Olen ollut kuluneen joulu-tammikuun aikana Liedon museossa korkeakouluharjoittelijana. Pääaineenani opiskelen historiaa Turun yliopistossa, mutta harjoittelu on osa museologian opintojani. Harjoittelu Liedon museossa on ollut ensimmäinen kosketus oman tulevan alani aitoon työelämään. Monesta yliopistossa opitusta asiasta on ollut hyötyä harjoittelun aikana, mutta lähes päivittäin olen oppinut aivan uusia asioita – ja juuri tätä vartenhan harjoitteluja tehdään. Museologian harjoittelun tavoitteena harjoittelijan näkökulmasta on päästä tutustumaan mahdollisimman laaja-alaisesti ammatillisesti hoidetun museon toimintaan ja arkiseen työhön. Harjoittelupaikka hankitaan itse, ja tämä mahdollistaakin jokaiselle opiskelijalle juuri itseä kiinnostavaan museoon hakeutumisen. Itselleni Liedon museoon kuuluva Nautelankosken museo oli ykkösvaihtoehto harjoittelupaikaksi, sillä Nautelankoski on ollut minulle Liedossa varttuneena niitä ensimmäisiä museoita, joissa rakkaus historiaan on jo lapsena syttynyt.

Ilokseni sain huomata, että museolla oltiin hyvin joustavia harjoitteluni sisällön suhteen. Minulta kyseltiin mitä itse toivoisin harjoittelulta ja koen päässeeni vaikuttamaan harjoitteluni sisältöön. Koska olen kiinnostunut varsinkin arkistoalasta, sain harjoitteluni 'suureksi projektiksi' runsaasti erilaista arkistoaineistoa sisältävän lahjoituksen tallentamisen. Museolle tullut lahjoitusaineisto liittyy Kyöstilän maatilaan Liedon Hyvättylän kylässä. Kyöstilän tilaa tutkitaan osana Liedon museon Vanhaa vaalien, uutta luoden -kehittämishanketta.

Lahjoitukseen lukeutuu esimerkiksi kirjeitä, asiakirjoja, ohjeita, lehtiä, pienpainatteita, valokuvia sekä esineitä. Osa aineistosta lahjoitettiin museolle fyysisinä objekteina, osa digitoitiin museon kokoelmiin. Harjoittelijalle tämä oli erittäin hyvä aineisto monipuolisuutensa vuoksi, sillä pääsin oppimaan laajasti erilaisten aineistojen käsittelyä.

Aineiston järjestäminen

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan lahjoituksen tietä kohti museokokoelman osana oloa. Tämän käsittelemäni aineiston kohdalla lahjoittajaa oli jo haastateltu lahjoituksen vastaanoton yhteydessä. Itse pääsin mukaan aineiston käsittelyyn, kun aineistoa alettiin käymään läpi tarkemmin ja ryhdyttiin pohtimaan aineistolle sopivaa arkistojärjestystä. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi samankaltaisten aineistojen arkistointia tavalla, jolla ne ovat helposti löydettävissä tulevaisuudessa vaikka tutkimusta varten. Käsittelemäni aineiston osalta tämä merkitsi esimerkiksi kirjeiden poistamista varoen osin hauraista kirjekuoristaan ja kirjeiden lajittelemista aikajärjestykseen. Kun arkistoaineisto oli kokonaisuudessaan levitettynä työpöydälle, vaikutti urakka kieltämättä kokemattoman silmissä melkoiselta. Pikkuhiljaa päivien kuluessa aineisto alkoi kuitenkin tulla tutuksi, ja digitoimaan päästyäni työ tuntui etenevän vauhdilla. 

Käsityövihon välissä ollut räsymaton kuviomalli.

Aineiston digitointi

Museoesineiden saavutettavuuden kannalta aineiston digitointi on tärkeää. Digitoimalla suojellaan aineistoja turhalta käsittelyltä. Tässäkin lahjoitusaineistossa osa paperisista asiakirjoista oli jo alkanut murtua taitekohdistaan. Varsinkin tällaisille dokumenteille mahdollisimman vähäinen käsittely on tärkeää. Yleisin arkistoaineiston digitointitapa on skannaaminen. Museolla on käytössään tasoskanneri, se muistuttaa tavallista kotiskanneria. Digitoitava aineisto asetetaan skannerin lasille oikea puoli alaspäin. Tasoskannerin lisäksi pääsin digitoimaan suurikokoista aineistoa ”heiluriskannerin” eli Overhead-skannerin avulla. Heiluriskanneri näyttää hieman pieneltä pöytälampulta, ja sitä käytettäessä originaali asetetaan digitointialustalle ja skannaus tapahtuu aineiston päällä ilman, että skanneri koskettaa aineistoa. Heiluriskanneri on erityisen kätevä digitoitaessa kirjoja ja A4 kokoisia suurempia dokumentteja. Tähän lahjoitukseen kuuluvat karjakirjat digitoitiin kokonaisuudessaan heiluriskannerin avulla. Lahjoitusaineistoon kuuluneet esineet, hautajaiskonvehtikääreet sekä makeutusainerasia, digitoitiin valokuvaamalla.

Soletter makeutusainerasia, valmistaja Astra.

Aineiston luettelointi

Yksittäisen asiakirjan status muuttuu merkittävästi, kun se luetteloidaan osaksi museon kokoelmaa. Tällöin asiakirjalle annetaan oma numero, jonka avulla se erotetaan muista museokokoelman objekteista. Liedon museossa dokumentit saavat numeron, jossa näkyy museo, aineistolaji, lahjoittajan numero, asiakirjaryhmän ja viimeisenä asiakirjan numero. Tällä tavalla muodostettu numero on esimerkiksi vuoden 1945 tanssiaiskutsulle annettu numero: LM/ar/206:12:1.

Huolellinen ja selkeää kaavaa noudattava numerointi tekee aineistoista helposti käytettäviä niin museolle itselleen kuin museon ulkopuolisillekin. Aineiston luetteloinnin yhteydessä tehdään myös perustutkimusta. Luetteloitavana olevasta objektista selvitetään niin paljon tietoa kuin mahdollista ja kaikki kirjataan huolellisesti ylös kokoelmanhallintajärjestelmään. Fyysisenä lahjoituksena museolle jäävät esineet myös mitataan ja mitat tallennetaan. Näitä tietoja tarvitaan esimerkiksi, jos objektia suunnitellaan käytettäväksi näyttelyssä. Tällöin kokoelmanhallintajärjestelmästä voidaan suoraan katsoa, olisiko objekti suunnitellulle paikalle sopiva. Luetteloinnin jälkeen museolle jääviin objekteihin merkitään objektinumerot. Arkistoaineiston osalta tämä tarkoittaa pehmeällä lyijykynällä numeron kirjoittamista yleensä asiakirjan kääntöpuolelle. Tämä tuntui varsinkin ensimmäisten objektien kohdalla pelottavalta, sillä työssä kokee olevansa vastuutehtävässä huolehtimassa aineiston säilyvyydestä pitkälle tulevaisuuteen. Pikkuhiljaa kirjoittaminen alkoi kuitenkin tuntua helpommalta, tärkeää on olla tarkkaavainen ja pyrkiä tekemään työnsä niin huolellisesti kuin pystyy.

Aineiston pakkaaminen

Aivan viimeiseksi pääsin pakkaamaan museolle jäävät esineet, arkistoaineistot sekä lehdet arkistokelpoisiin, happovapaisiin laatikoihin. Tässäkin vaiheessa museossa kiinnitetään huomiota aineiston säilymiseen, ja tästä syystä esimerkiksi asiakirjapaperien väliin asetettiin happovapaata paperia suojaksi. Tällöin yhden asiakirjan musteet tai paperissa mahdollisesti olevat hapot eivät pääse vahingoittamaan muita asiakirjoja säilytyksen aikana.  Tuntui upealta päästä viemään tämä ”oma” aineistokokonaisuuteni viimein museon arkistohuoneeseen ja asettamaan laatikot hyllylle muiden aineistojen viereen. Tämä oli aineiston matkan pää tällä kertaa. Kyseessä tuskin on kuitenkaan päätepiste, sillä aineisto on nyt käytettävissä tutkimukseen, ja sen avulla voidaan tulevaisuudessa oppia yhä lisää Liedosta ja sen menneistä asukkaista.

On ollut hienoa päästä olemaan omalla panoksellaan mahdollistamassa lietolaisen kulttuuriperinnön säilymistä. Itselleni museotyötä tehdessä tunne työn tärkeydestä on ollut jatkuvasti läsnä. Harjoittelujaksoni Nautelankoskella on lisäksi entisestään vahvistanut tunnetta, että olen kouluttautumassa oikealle alle.

Blogikirjoitus on kirjoitettu osana Annantuvan ja Kyöstilän alueen yleishyödyllistä Leader-kehittämishanketta Vanhaa vaalien, uutta luoden. Hankkeen tavoitteena on uuden kulttuurikohteen avaaminen Lietoon. Hanke on saanut tukea Euroopan maaseuturahastosta toimintaryhmä Varsin Hyvän kautta.
 
Blogitekstin kirjoitti: alun perin lietolainen, sittemmin Turkuun muuttanut, museologian korkeakouluharjoittelija.

Valokuvat: Liedon museon arkisto; ulkokuvat: Sonja Suomäki

Vko 52: Anna Heinonen - Itsenäisen naisen tarina

 

Varsinais-Suomessa Liedossa, kaupungin keskustan kerrostaloalueen ja Aurajoen välissä erottuu idylli: pieni punainen tupa ja villiintynyt puutarha. Pihapiirissä on vielä säilynyt ulkorakennuksia, liiteri ja kellarivaja. Nykyään Liedon museolle kuuluvat rakennukset edustavat vanhinta rakennuskantaa alueella. 

Hyvättylän kylän isojakokartassa vuodelta 1766 näkyvät kantatilojen Mikolan, Kyöstilän, Jokilan ja Junnilan päärakennukset, joita ei enää ole. 

 

Punainen tupa on Junnilan talosta erotettu Otto Mattilan rakentama torppa, joka sai viimeisen asukkaansa mukaan nimen Annantupa – mutta kuka oli tämä Anna?

 

 

 

 

 

 

Monia polkuja menneisyyteen

 

Menneisyyden hahmottamiseksi ja elämäntarinan kertomiseksi käännytään lähdeaineiston puoleen. Virallisen arkistoaineiston – kirkonkirjojen, perukirjojen, talonkirjojen, kunnan- ja yhdistysarkistojen – rinnalla aikakauden ilmiöt ja ihmisen osa siinä valottuvat henkilökohtaisemman aineiston kautta. Valokuvat, päiväkirjat, kalenterit, kirjeet ja kortit sekä esineet kertovat ihmisestä ajassaan. Haastatteluin löydetään se, miten ihminen muistetaan, mitkä asiat kiinnittävät hänet nykyihmisen narraatioon menneisyydestä. 

 

Anna Heinonen, ”Mattilan Anna”, syntyi vuonna 1891 Turussa. Hän jäi aivan pienenä orvoksi ja tuli äitinsä sisaren Josefiinan ja tämän puolison Otto Mattilan kasvatiksi Lietoon. Elämänsä aikana Anna toimi muun muassa pitokokkina ja kirjaston hoitajana sekä sotavuosina suntiona ja kansanhuollon virkailijana. Sodan jälkeen tehtävät jatkuivat kansanhuoltolautakunnassa, jossa Anna ”on edelleen hoitanut taidolla ja tottuneesti öljyn ja voiteluaineiden jaon maatalouden tarkoituksiin sekä tehnyt niistä aiheutuvat tilitykset ym. ilmoitukset määräaikaisesti ja muistutuksitta.”

 

Vapaa-ajallaan Anna toimi aktiivisesti Lotta Svärd -järjestössä ja osallistui Liedon naisvoimistelijoiden toimintaan. Hän kirjoitti paljon, runoja ja muisteluita omasta ja läheisten elämästä, muistokirjoituksia paikallislehteen sekä ainakin yhden esitelmän, joka alkaa: ”Oma koti se kankastaa kaikkien mielessä hienosta kaupunkilais-herrasta ja neitosesta köyhään maalais poikaan ja tyttöön asti…” Anna eli koko elämänsä kasvatti-isänsä rakentamassa kodissa. Anna Heinosen viimeisen tahdon mukaan Mattila siirtyi hänen serkkunsa tyttärelle ja tämän aviopuolisolle, jotka pitivät talosta huolta 2000-luvulle saakka. Liedon museon hallintaan Annantupa tuli vuonna 2017.

Otto Mattila ja Anna Heinonen Mattilan tuvan edessä.

 

Nämä ovat faktatietoja, mutta mistä löydämme ihmisen? Harvoin kukaan eläessään tulee ajatelleeksi, että juuri hänen arkensa ja ajatuksensa nousevat tulevaisuudessa esiin, ja jälkipolville säilynyt aineisto voikin aluksi vaikuttaa sirpaleiselta ja sattumanvaraiselta. Lähemmin tarkasteltuna ja eri aineistoista saatuja tiedonmuruja yhdistelemällä alkaa kuitenkin piirtyä kuva ihmisestä yksilönä ja osana yhteisöä.

 

Orpotyttö opintiellä

Aivan Annantuvan viereen Mikolan maille rakennettiin kansakoulu 1880-luvulla. Koulunkäynti aloitettiin tuolloin noin 10-vuotiaana, ja lasten oletettiin osaavan lukea kouluun tullessaan. Annan ensimmäinen kansakoulutodistus on vuodelta 1902 ja viimeinen, jatkoluokan todistus, vuodelta 1906, jolloin Anna oli 14-vuotias. Miten Anna on lukutaidon ennen kansakoulua oppinut, sitä eivät asiakirjat kerro. Mahdollisesti Annan opetti lukemaan hänen kasvatti-isänsä Otto, joka Annan kirjoittaman muistelun mukaan osasi sekä lukea että kirjoittaa. Joka tapauksessa Luku-Seteli vuodelta 1900 kertoo, että Anna on seurakunnan lukukinkereillä osoittanut lukutaitonsa.

Kansakoulun jälkeen kului muutama vuosi ennen seuraavia opintoja. Nuoret maaseudun naiset opettelivat usein taloudenpitoa lyhytaikaisilla kursseilla, Annakin kävi Mynämäen talouskoulussa kolme kuukautta kestäneen opetuskurssin keväällä 1911. Raamatun välissä säilytetty valmistumisesta kertova lehtileike antaa viitteitä siihen, miten merkityksellisenä Anna opintoja piti. Talouskoulun ja kansakoulun välissä on ajanjakso, josta ei merkintöjä ole säilynyt. Näitä lähdeaineistossa esiintyviä aukkoja voi täydentää tutkimalla aikakauden tyypillisiä toimintatapoja. Annan tapauksessa voimme vain arvailla: ehkä hän oli kotona auttamassa taloustöissä, ehkä jossakin talossa palveluksessa.

Tuon ajan päiväkirjamerkinnöistä selviää Annan haaveilleen omasta perheestä ja pienestä maatilasta. Siihen suunnitelmaan talouskoulunkin kurssi sopi hyvin, mutta haave perheestä ei toteutunut. Päiväkirjasta vuodelta 1917 voidaan lukea, että Anna alkoi etsiä elämälleen uutta polkua, joka jännitti, mutta johon hän tunsi kutsumusta:  

Jos tämä tuuma toteutuisi voisin ehkä minäkin joskus olla hyödyksi joillekin ihmisille voisin ehkä hetkeksi poistaa joitakin kärsimyksiä maailmasta.

Anna pääsee seuraamaan kutsumustaan ja viimeisen opintotodistuksensa hän sai joulukuussa 1918 suoritettuaan Turun Hieromaopistossa kahden lukukauden mittaisen hierojan ammattitutkinnon. Valmistuessaan Anna oli 27-vuotias.

Turun Hieromaopiston luokkakuva. Anna seisomassa neljäs oikealta ruudullisessa mekossa, käsi edessä istuvan miehen olalla. 

”Sain kirjeen Viipurista.”

 

Hyvättylän kylä oli harvaan asuttua maaseutua Annan aikuisiässä. Annan naapurissa oli Kyöstilän talo, jonka asukkaiden kanssa Anna oli paljon tekemisissä. Tytärten lisäksi Annalla oli hyvät suhteet myös Kyöstilän emäntään. Kyöstilän valokuvista löytyy useita otoksia Annasta, myös perhejuhlien vieraana. Naapuruuden ja yhteisten harrastusten kautta Annalle muodostui ystäväpiiri, josta osaltaan kertovat Kyöstilän vanhimman tyttären Eldan säilyttämät kirjeet sekä Annan omat valokuvat.

Vahva usko Jumalan johdatukseen, toisaalta yksinäisyys ja melankolia nousevat esiin henkilökohtaisissa nuoruuden ajan päiväkirjoissa. Anna käsittelee paljon omaa sisäistä maailmaansa, tunteitaan ja toiveitaan. 

Mutta mieli unelmakseni jää sittenkin aina oma pienoinen koti. Oma koti metsän siimeksessä lehtipuiden varjossa. Tuolla pieni ruispelto jossa kellertävä vilja viikatetta vartoo. – – Tuolla pari kolme pulskaa lehmää tarhassa lypsäjätä vartoo. Porsas työntää röhisten päänsä raollaan olevasta navetan ovesta ja ilmoittaa jo on aika tulla antamaan hänellekin eineensä.

Muista ihmisistä kirjoittaessaan Anna käyttää useimmiten vain nimen alkukirjainta, jos sitäkään. Sama tapa näkyy myös muistikalenterissa vuodelta 1930. ”E L putosi jäihin.” ”Turussa pyörällä.” ”Pyykillä olimme M kanssa.” ”Oli neulomaseura Kunnant.” ”Olin Paattisilla ja Turussa.” ”Satoi lunta.” ”Olen jo kulkenut yli jokijään.” ”Parmalassa olin iltamissa.”

Parmala Liedon Sikilässä vuonna 1932. 

Anna Heinosen tarina kertoo itsenäisestä naisesta aikana, jolloin yhteiskunta alkoi avautua myös naisille. Äänioikeus ja oikeus asettua ehdolle vaaleissa myönnettiin Suomen naisille vuonna 1906, ja seuraavana vuonna Suomen eduskuntaan valittiin maailman ensimmäiset naisparlamentaarikot.  Tasa-arvon nimissä pitää todeta, että samalla laajennettiin myös miesten äänioikeutta. Aiemmin äänestysoikeus oli harvoilla varakkailla miehillä, vain noin 8 % väestöstä oli ennen uudistuksia saanut äänestää tai asettua ehdolle vaaleissa.

Kun Anna aloitti koulunkäynnin, opetusta tarjottiin jo sekä tytöille että pojille. Keskustelut siitä, annetaanko tytöille ylipäätään mahdollisuus koulunkäyntiin, oli jo käyty. Koululaitosta kehitettiin voimakkaasti 1900-luvun taitteessa, jolloin Liedossakin vahvistettiin koulupiirit ja rakennettiin kouluja eri puolille kuntaa. Oppivelvollisuuslain 1921 myötä koulutus taattiin kaikille – ja tytöt saivat paremmat mahdollisuudet vaikuttaa omaan elämäänsä. 

 

Anna Heinosen sekä Kyöstilän, Mikolan, Jokilan ja Junnilan vaiheita tutkitaan Liedon museon yleishyödyllisessä Leader-kehittämishankkeessa Vanhaa vaalien, uutta luoden. Hanke on saanut tukea Euroopan maaseuturahastosta toimintaryhmä Varsin Hyvän kautta. Suurin osa arkistomateriaalista on vielä tutkimatta. Valokuvia kerätään ja haastatteluja tehdään arkistoaineiston tutkimuksen rinnalla. Materiaaleja yhdistämällä saadaan muodostettua kuva aikakaudesta paikallisten ihmisten näkökulmasta. Sitä tarinaa kerrotaan Liedon keskustaan Annantupaan avautuvassa museossa.

 Annan ystävä muistelee:

Mää olin tekemässä Annalle semmosen palveluksen. Kyöstilän Elda oli tuanu hänel kuusen, joulukuusen, ja hänellä oli se jalka. Hän pyysi mun laittamaan sen siihen jalkaan. Ja mää tein sen työn. Joulukuusi tuli jalkaan. Sit Anna sanos et hänel oli jottain tarjottavaa oliks se sit kahvii taik jottain muuta. Hän sanos et men tonne kamarin puolelle vartomaan. Ja mää menin vartomaan sinne sitte ja meinasin et istun keinutuoliin. Mut sit mää huomasin että keinutuolin jalka otti semmoseen lipastonlaatikkoon kiinni, ku se oli auki, ja mää pistin sen lipaston laatikon kiinni. No sit alko kamala mourumine sieltä kuulumaan. Siäl hänen mirris, nyt sää pistit sen mirrin sinne pimiään!

 

Blogitekstin kirjoittivat: Vanhaa vaalien, uutta luoden -hankkeen hankevetäjä, museonjohtaja ja museoamanuenssi. 

Artikkeli on julkaistu aluperin SUKU-lehdessä huhtikuu 2025.

Lähteet:

Kartta: Maanmittaushallituksen uudistusarkisto  - A53:10/1 Hyvättylä; Kartta ja selitys kotipelloista ja niityistä 1768-1768, jakso 1; Kansallisarkisto: https://astia.narc.fi/uusiastia/viewer/?fileId=5976347320&aineistoId=2521553454 / Viitattu 15.3.2025

Valokuvat ja sitaatit: Liedon museon arkisto