Vko 4: Lahjoitusaineiston tie osaksi museokokoelmaa

Olen ollut kuluneen joulu-tammikuun aikana Liedon museossa korkeakouluharjoittelijana. Pääaineenani opiskelen historiaa Turun yliopistossa, mutta harjoittelu on osa museologian opintojani. Harjoittelu Liedon museossa on ollut ensimmäinen kosketus oman tulevan alani aitoon työelämään. Monesta yliopistossa opitusta asiasta on ollut hyötyä harjoittelun aikana, mutta lähes päivittäin olen oppinut aivan uusia asioita – ja juuri tätä vartenhan harjoitteluja tehdään. Museologian harjoittelun tavoitteena harjoittelijan näkökulmasta on päästä tutustumaan mahdollisimman laaja-alaisesti ammatillisesti hoidetun museon toimintaan ja arkiseen työhön. Harjoittelupaikka hankitaan itse, ja tämä mahdollistaakin jokaiselle opiskelijalle juuri itseä kiinnostavaan museoon hakeutumisen. Itselleni Liedon museoon kuuluva Nautelankosken museo oli ykkösvaihtoehto harjoittelupaikaksi, sillä Nautelankoski on ollut minulle Liedossa varttuneena niitä ensimmäisiä museoita, joissa rakkaus historiaan on jo lapsena syttynyt.

Ilokseni sain huomata, että museolla oltiin hyvin joustavia harjoitteluni sisällön suhteen. Minulta kyseltiin mitä itse toivoisin harjoittelulta ja koen päässeeni vaikuttamaan harjoitteluni sisältöön. Koska olen kiinnostunut varsinkin arkistoalasta, sain harjoitteluni 'suureksi projektiksi' runsaasti erilaista arkistoaineistoa sisältävän lahjoituksen tallentamisen. Museolle tullut lahjoitusaineisto liittyy Kyöstilän maatilaan Liedon Hyvättylän kylässä. Kyöstilän tilaa tutkitaan osana Liedon museon Vanhaa vaalien, uutta luoden -kehittämishanketta.

Lahjoitukseen lukeutuu esimerkiksi kirjeitä, asiakirjoja, ohjeita, lehtiä, pienpainatteita, valokuvia sekä esineitä. Osa aineistosta lahjoitettiin museolle fyysisinä objekteina, osa digitoitiin museon kokoelmiin. Harjoittelijalle tämä oli erittäin hyvä aineisto monipuolisuutensa vuoksi, sillä pääsin oppimaan laajasti erilaisten aineistojen käsittelyä.

Aineiston järjestäminen

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan lahjoituksen tietä kohti museokokoelman osana oloa. Tämän käsittelemäni aineiston kohdalla lahjoittajaa oli jo haastateltu lahjoituksen vastaanoton yhteydessä. Itse pääsin mukaan aineiston käsittelyyn, kun aineistoa alettiin käymään läpi tarkemmin ja ryhdyttiin pohtimaan aineistolle sopivaa arkistojärjestystä. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi samankaltaisten aineistojen arkistointia tavalla, jolla ne ovat helposti löydettävissä tulevaisuudessa vaikka tutkimusta varten. Käsittelemäni aineiston osalta tämä merkitsi esimerkiksi kirjeiden poistamista varoen osin hauraista kirjekuoristaan ja kirjeiden lajittelemista aikajärjestykseen. Kun arkistoaineisto oli kokonaisuudessaan levitettynä työpöydälle, vaikutti urakka kieltämättä kokemattoman silmissä melkoiselta. Pikkuhiljaa päivien kuluessa aineisto alkoi kuitenkin tulla tutuksi, ja digitoimaan päästyäni työ tuntui etenevän vauhdilla. 

Käsityövihon välissä ollut räsymaton kuviomalli.

Aineiston digitointi

Museoesineiden saavutettavuuden kannalta aineiston digitointi on tärkeää. Digitoimalla suojellaan aineistoja turhalta käsittelyltä. Tässäkin lahjoitusaineistossa osa paperisista asiakirjoista oli jo alkanut murtua taitekohdistaan. Varsinkin tällaisille dokumenteille mahdollisimman vähäinen käsittely on tärkeää. Yleisin arkistoaineiston digitointitapa on skannaaminen. Museolla on käytössään tasoskanneri, se muistuttaa tavallista kotiskanneria. Digitoitava aineisto asetetaan skannerin lasille oikea puoli alaspäin. Tasoskannerin lisäksi pääsin digitoimaan suurikokoista aineistoa ”heiluriskannerin” eli Overhead-skannerin avulla. Heiluriskanneri näyttää hieman pieneltä pöytälampulta, ja sitä käytettäessä originaali asetetaan digitointialustalle ja skannaus tapahtuu aineiston päällä ilman, että skanneri koskettaa aineistoa. Heiluriskanneri on erityisen kätevä digitoitaessa kirjoja ja A4 kokoisia suurempia dokumentteja. Tähän lahjoitukseen kuuluvat karjakirjat digitoitiin kokonaisuudessaan heiluriskannerin avulla. Lahjoitusaineistoon kuuluneet esineet, hautajaiskonvehtikääreet sekä makeutusainerasia, digitoitiin valokuvaamalla.

Soletter makeutusainerasia, valmistaja Astra.

Aineiston luettelointi

Yksittäisen asiakirjan status muuttuu merkittävästi, kun se luetteloidaan osaksi museon kokoelmaa. Tällöin asiakirjalle annetaan oma numero, jonka avulla se erotetaan muista museokokoelman objekteista. Liedon museossa dokumentit saavat numeron, jossa näkyy museo, aineistolaji, lahjoittajan numero, asiakirjaryhmän ja viimeisenä asiakirjan numero. Tällä tavalla muodostettu numero on esimerkiksi vuoden 1945 tanssiaiskutsulle annettu numero: LM/ar/206:12:1.

Huolellinen ja selkeää kaavaa noudattava numerointi tekee aineistoista helposti käytettäviä niin museolle itselleen kuin museon ulkopuolisillekin. Aineiston luetteloinnin yhteydessä tehdään myös perustutkimusta. Luetteloitavana olevasta objektista selvitetään niin paljon tietoa kuin mahdollista ja kaikki kirjataan huolellisesti ylös kokoelmanhallintajärjestelmään. Fyysisenä lahjoituksena museolle jäävät esineet myös mitataan ja mitat tallennetaan. Näitä tietoja tarvitaan esimerkiksi, jos objektia suunnitellaan käytettäväksi näyttelyssä. Tällöin kokoelmanhallintajärjestelmästä voidaan suoraan katsoa, olisiko objekti suunnitellulle paikalle sopiva. Luetteloinnin jälkeen museolle jääviin objekteihin merkitään objektinumerot. Arkistoaineiston osalta tämä tarkoittaa pehmeällä lyijykynällä numeron kirjoittamista yleensä asiakirjan kääntöpuolelle. Tämä tuntui varsinkin ensimmäisten objektien kohdalla pelottavalta, sillä työssä kokee olevansa vastuutehtävässä huolehtimassa aineiston säilyvyydestä pitkälle tulevaisuuteen. Pikkuhiljaa kirjoittaminen alkoi kuitenkin tuntua helpommalta, tärkeää on olla tarkkaavainen ja pyrkiä tekemään työnsä niin huolellisesti kuin pystyy.

Aineiston pakkaaminen

Aivan viimeiseksi pääsin pakkaamaan museolle jäävät esineet, arkistoaineistot sekä lehdet arkistokelpoisiin, happovapaisiin laatikoihin. Tässäkin vaiheessa museossa kiinnitetään huomiota aineiston säilymiseen, ja tästä syystä esimerkiksi asiakirjapaperien väliin asetettiin happovapaata paperia suojaksi. Tällöin yhden asiakirjan musteet tai paperissa mahdollisesti olevat hapot eivät pääse vahingoittamaan muita asiakirjoja säilytyksen aikana.  Tuntui upealta päästä viemään tämä ”oma” aineistokokonaisuuteni viimein museon arkistohuoneeseen ja asettamaan laatikot hyllylle muiden aineistojen viereen. Tämä oli aineiston matkan pää tällä kertaa. Kyseessä tuskin on kuitenkaan päätepiste, sillä aineisto on nyt käytettävissä tutkimukseen, ja sen avulla voidaan tulevaisuudessa oppia yhä lisää Liedosta ja sen menneistä asukkaista.

On ollut hienoa päästä olemaan omalla panoksellaan mahdollistamassa lietolaisen kulttuuriperinnön säilymistä. Itselleni museotyötä tehdessä tunne työn tärkeydestä on ollut jatkuvasti läsnä. Harjoittelujaksoni Nautelankoskella on lisäksi entisestään vahvistanut tunnetta, että olen kouluttautumassa oikealle alle.

Blogikirjoitus on kirjoitettu osana Annantuvan ja Kyöstilän alueen yleishyödyllistä Leader-kehittämishanketta Vanhaa vaalien, uutta luoden. Hankkeen tavoitteena on uuden kulttuurikohteen avaaminen Lietoon. Hanke on saanut tukea Euroopan maaseuturahastosta toimintaryhmä Varsin Hyvän kautta.
 
Blogitekstin kirjoitti: alun perin lietolainen, sittemmin Turkuun muuttanut, museologian korkeakouluharjoittelija.

Valokuvat: Liedon museon arkisto; ulkokuvat: Sonja Suomäki

Vko 50/2023: Lauri ja maisema - taustatutkimuksesta ja näytelmän kirjoittamisesta

Käsittelen näytelmäkirjailijan työprosessia ja aineistojen käyttöä esimerkkinä uusin näytelmäni Lauri ja maisema, jonka kirjoitin Liedon museon aloitteesta ja jonka ensi-ilta oli kesäkuussa 2023.

Olen käsitellyt historiallista elämää monessa tekstissä, eri välineissä, eri lähtökohdista. Työprosesseja ei välttämättä voi verrata toisiinsa, koska käytettävissä oleva aineisto on usein hyvin erilaista. Se voi olla suoraan peräisin tutkimuskohteelta – kuten kirjeet tai päiväkirjat – tai se voi olla hänen kokoamaansa, oman elämän tallentamista tai dokumentointia epäsuorasti.

Henkilö voi myös ikään kuin kätkeytyä aineistoon. Hän on kuitenkin ollut kosketuksissa sen kanssa. Sitä ei olisi olemassa tässä muodossa ilman hänen vaikutustaan. Näytelmän Lauri ja maisema työprosessi on esimerkki juuri tästä.

 

Olin käynyt Liedon museossa ja Nautelankoskella useitakin kertoja vuosien aikana. Koin museon Lauri Nautelan elämäntyötä dokumentoivana ja säilyttävänä paikkana. Henkilöstä kokoelmien takana tiesin vähän. Koska museolla on tekijänoikeudet Lauri Nautelan yksityiskokoelmiin myös niiden käyttäminen käsikirjoituksen lähteenä oli mahdollista.

Näitä yksityisiä kokoelmia ovat esinekokoelmat, kirjakokoelma, taidekokoelma ja valokuva-arkisto sekä numismaattinen, seksologinen ja arkeologinen kokoelma. Lisäksi aineistoon sisältyy laajasti muuta kulttuurihistoriallista materiaalia, lehtileikkeitä, muistikirjoja, karttoja.

Kyseessä on yhden ihmisen kokoama arkisto ja kokonaisuus, joka luo täysin ainutlaatuisen näkökulman paitsi hänen elämäänsä myös aikaan ja suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa hän eli. Tarkemmin: maailmaan, jossa hän eli.

 

Kuka oli Lauri Nautela? Lauri Nautela syntyi Helsingissä 1914. Nautelan kartanoon hän muutti nelivuotiaana, kun kartanon omistaja John Lagerström ja hänen vaimonsa Saida Lagerström adoptoivat hänet. John Lagerström kuoli 1928. Saida Lagerström solmi uuden avioliiton. Tästä avioliitosta syntyi poika, Jaakko 1935. Samana vuonna perhe otti sukunimekseen Nautela. Lauri opiskeli Helsingin Yliopistossa maatalous-metsätieteellisessä tiedekunnassa. Opinnot katkesivat toisen maailmansodan alkaessa. Lauri palveli sekä talvisodassa että jatkosodassa. Sodan jälkeen hän palasi Nautelan kartanoon ja työskenteli kartanon omistamassa myllyssä punnitsijana ja maksujen vastaanottajana. Saida Lagerströmin kuoleman jälkeen omaisuus jaettiin. Laurin omistukseen jäivät Nautelan kartanon lisäksi eräät muut kartanon mailla olevat tilat. Vuonna 1964 Lauri hankki omakotitalon, jonne muutti asumaan.

 

Homoseksuaalisuus oli Laurin elinaikana määritelty rikokseksi ja myöhemmin sairaudeksi. Rikoslain muutos tehtiin 1971, sairausluokitus poistettiin vuonna 1981. 1960-luvun puolivälissä Lauri tuomittiin vanhan seksuaalirikoslain nojalla vankilaan. Vankilavuosien 1965-66 jälkeen hän aloitti keräilyharrastuksensa. Kun toiminta kartanon myllyssä loppui 1966 hän ei enää työskennellyt kodin ulkopuolella vaan sai elantonsa vuokraamalla peltoja ja myymällä tiloja ja tontteja omistamistaan maista.

Vuosien mittaan Lauri Nautela keräsi hyvin laajat arkeologiset ja kulttuurihistorialliset kokoelmat. Nämä hän lahjoitti Liedon kunnalle 1990. Kokoelmat loivat perustan museolle, joka avautui 2000. Lauri ei ehtinyt nähdä valmista museotaan, hän kuoli 1998.

Nämä ovat elämäkerrallisia faktoja. Käsikirjoituksen näkökulmasta ne ovat olosuhdefaktoja, historian tapahtumia, sukupolvikokemuksia, opiskelua, ammatin harjoittamista, henkilökohtaisen elämän puitteita ja valintoja.

 

Käsikirjoituksen taustatyö on pitkä, hidas, monitahoinen työvaihe. Se tapahtuu arkistossa kokoelmien ääressä. Se on nimenomaan äärellä olemista, jonkun lähestymistä. Se mitä lähestytään, on tuntematon.

Arkistoon ja kokoelmiin perehtyminen vaatii siis aikaa. Mutta ei pelkästään aineiston laajuuden tähden. Jokainen päivä aineiston parissa merkitsee valintoja, jonkin asian poimimista esiin, jonkin toisen ohittamista, ainakin sillä kertaa. Millaista reittiä tässä seuraa? Itse ainakin seuraan puhtaasti intuitiota.

Olen avoin kaikille sivupoluille, usein ne vievät mukanaan eikä sillä hetkellä välttämättä tiedä miksi. Toisaalta arkistotutkimusta tehdessä pitää myös poimia esiin faktoja ja mahdollisimman monenlaisia materiaaleja. Koskaanhan ei voi tietää, mikä myöhemmin osoittautuu tärkeäksi. Onko tässä mitään säännönmukaisuutta?

Ehkä se, että jos joku seikka vähänkin kiinnittää huomion, niin poimi se sivuun, ainakin sillä kertaa. Ajattelen, että tässä mieli siis toimii ainakin kahdella tasolla. Toisaalta sitä käy läpi ja seuloo erilaista aineistoa jotenkin tietoisena, toisaalta samalla tiedostamattaan poimii erilaisia tunnelmia, sävyjä, yksityiskohtia, epäolennaisuuksia ehkä, poikkeamia, toistuvia seikkoja. Loppujen lopuksi sitä, miksi jokin yksityiskohta jää kiinnostamaan, voi olla vaikea selittää tai analysoida.

Lauri Nautelan esinekokoelmassa kiinnittää huomiota eräänlainen yhdenvertaisuusperiaate. Otetaan esimerkiksi johonkin astiastoon kuuluva kahvikuppi. Tällaisia on aina vain yksi pari. Ei koko astiastoa. Pari edustaa kokonaisuutta. Se on itsessään enemmän. Ja yhdenvertainen toisen astiaston toisen kuppiparin kanssa. Tämä on ollut tärkeä havainto. Fragmentti voi edustaa jotakin suurempaa.

Lasi- ja keramiikkakokoelmissa kiinnittää huomiota rikkoutuneisiin esineisiin, sirpaleisiin, esinefragmentteihin.  Joukossa on esineitä, jotka on korjattu sirpaleista mutta palasia puuttuu.

Tämä on henkilökohtaista arkeologiaa. Tämä on muistia.

Fragmentti, sirpale, säröytynyt esine kertoo jostakin, mitä sellaisenaan ei enää ole. Se kertoo myös tunteesta; joku on yrittänyt korjata sen. Esine on ollut hänelle arvokas. Se on merkinnyt jotakin. Voiko esine muistaa? Millaista on esineiden energia? Millaista on esineiden tieto?

 

Aloitin arkistoon tutustumisen valokuvista ja Laurin vankila-ajan muistikirjoista. Kutsun näitä muistikirjoja vankilapäiväkirjoiksi, vaikka ne eivät ole päiväkirjoja perinteisessä merkityksessä. Hän ei niissä puhu meille suoraan.

Tärkeä aspekti Laurin kohdalla ja hänen elämästä kerrottaessa on homoseksuaalisuuden historia ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet eri puolilla maailmaa ja erityisesti Suomessa ja Pohjoismaissa. Seksologinen kokoelma tallentaa homoseksuaalisuuden visuaalista historiaa ja tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia. Samalla se on yksityinen, hyvin persoonallinen, hyvin henkilökohtainen. Aineisto on ainutlaatuista vähemmistöjen historian dokumentointia maassamme, todennäköisesti myös maailman mittakaavassa.  Siis erityisen arvokasta. Laurin vankila-ajan muistikirjat kertovat energisestä suhtautumisesta ympäristöön, maailmaan ja aikaan, jota hän elää.  

Otsikoita muistikirjan sivuilta, lehtileikkeistä:

TRANSSUKUPUOLISUUS USA:SSA.

KINSEYN RAPORTTI JA POHJOISMAAT. ARGENTIINAN JA KUUBAN SUHTAUTUMINEN HOMOSEKSUAALISUUTEEN. HOMOSEKSUAALISUUDEN DEKRIMINALISOINTI ENGLANNISSA.

AKROPOLIS VAARASSA.

KIRJAROVIOITA KIINASSA.

MITÄ FRAGMENTIT KERTOVAT ARKEOLOGIASSA?

SKYYTTIEN HAUDAT VENÄJÄLLÄ. MAISEMAKULTTUURI JA KULTTUURIMAISEMA.

 

Muistikirjat eivät ole vain leikekokoelmia vaan kommentoituja luetun ja koetun tallenteita, täynnä ristiin viittaamista, kääntämistä, kysymyksiä ja vastauksia. Ne ovat kerätyn aineiston intertekstuaalista luentaa. Niissä hän luo uusia tekstien välisiä suhteita. Eli ne ovat ajattelua ja sen dokumentointia. Nämä asiat kiinnostavat minua tänään. Tässä hetkessä. Maailma on tällainen. Minä olen tässä.

Käsikirjoituksen lähdemateriaalina ne tuovat ainutlaatuisella tavalla lähelle niiden tekijän. Hänen kokemusmaailmansa ja kiinnostuksen kohteensa. Energia tarttuu. Voi asettua kuvitteelliseen dialogiin tekijän kanssa. Tässä energiassa Lauri on läsnä.

Näytelmä lähestyy Laurin elämää ja henkilöä hänen kokoelmiensa ja arkistojensa kautta. Se ei luo lineaarista narratiivia vaan liikkuu eri ajallisten kiintopisteiden välillä samaan tapaan kuin sen kohde omassa ajattelussaan luodessaan muistiinpanoja eletystä ja koetusta.

Kirjoitin näytelmän kahdelle näyttelijälle. He ovat Matti Pajulahti ja Anssi Niemi. Näytelmän on ohjannut Esa-Matti Smolander. Hän valitsi esityksen näyttelijät. Otin näytelmän lähtökohdaksi kymmenen esinettä. Nämä ovat nähtävillä museossa kesällä 2023 avatussa näyttelyssä, jossa esitellään Laurin esinekokoelmia:

 1. Luokkakuva Turun lyseosta. 1930-l.

2. Valokuva Laurista lapsena valkoisessa merimiespuvussa.

3. Sininen lasihelmi polttokalmistosta.

4. Saida Lagerströmin juhlapäivän ruokalista.
5. Kartta toisen maailmansodan itärintamasta. Yleisradion käyttämä.
6. Propagandalehtiset sodan ajalta. Neuvostoliittolainen, jaettu Saksan armeijalle. Suomalainen, jaettu puna-armeijan sotilaille.
7. DDT-mainos. 1950-l.

8. Piikiveä kalmistosta.

9. Yksi vankilapäiväkirjoista Konnunsuon vankila-ajalta.

10. Valokuva Laurista koskessa. Nuorena.

 

Näiden pohjalta tai suhteessa näihin rakentuivat näytelmän kymmenen kohtausta. Alusta lähtien ajattelimme työryhmän kesken, että esitys toteutetaan eri paikkoihin Liedon museon alueella: Nautelankosken maisemaan (osa luonnonsuojelualuetta ja suojeltua maisemaa), museon ympäristön rakennuksiin (väentupa, vanha mylly ja sen toimisto, jossa Lauri oli töissä) ja museon näyttelyyn, joka sisältää muun muassa Laurin huoneen rekonstruktion sekä kokoelmien esineistöä.

Koska Laurin kokoelmat eivät sisällä esimerkiksi kirjeitä tai muuta suoraa ajatusten ja tunteiden tallentamista, hänen oma äänensä, hänen kokemuksensa on löydettävissä kokonaisuudesta ja ehkä periaatteista, joilla hän on sen luonut. Hän on siinä kaikessa, jossakin. Se kaikki, mitä hän on halunnut säilyttää meille, kertoo ehkä eniten.

Olin työtä tehdessäni alusta lähtien tietoinen siitä, että käsittelen myös hyvin henkilökohtaisia asioita. En kuitenkaan ajatellut, etten voisi käsitellä jotakin asiaa. Erityisesti vankilapäiväkirjat olivat ikään kuin oikeutus. Eläessään Lauri Nautela antoi luvan myös seksologisen kokoelman luettelointiin osaksi Liedon museon kokoelmia sekä siihen, että niitä voidaan käyttää tutkimuksessa museon määrittelemin ehdoin. ”Jos siit jollain jottain apuu olis…” hän totesi museonjohtaja Leena Viskarille.

 

Laurin seksologinen kokoelma dokumentoi pitkän historiallisen ajanjakson, jonka näkökulmien täytyi sisältyä näytelmään tavalla tai toisella.

Koska näytelmä ei ole elämäkerta vaan näkökulmia hänen elämäänsä ja aikaan, jota hän elää, päätin, etten keskity sukuun tai perheeseen.  Aika tuli keskeiseen asemaan.

Taide pystyy vangitsemaan inhimillisen kokemuksen ajasta. Juuri tästä syystä fiktio on tärkeää. Fiktio on ikään kuin ehdotus. Se ei väitä olevansa totuus. Totuus on fragmentoitunut. Fiktio voi valaista sitä. Se on mahdollisuus.

Fiktiiviset elementit vapauttavat faktojen ja tosiasioiden painosta. Näin on mahdollista luoda moniäänisempi ja parhaimmillaan monitasoisempi kuva käsitellystä aiheesta. Itselleni tämä on aina ollut tärkeää.

Dokumentit, tutkimustieto ja taide lähestyvät samaa ydintä eri suunnista ja eri keinoin, esimerkiksi erilaisella kielellä. Vanhoissa arkistoissa, kuten vanhoissa kirjastoissakin, voi löytää arkistointimenetelmiä, käsityön jälkiä, materiaalisuutta, jota digitaalinen aineisto ei pysty välittämään.

Tämä materiaalisuuden, aineen tuntu on arkistotyön kiehtovimpia puolia. Siinä todella koskettaa fyysisesti jotakin, mikä on kadonnut. Tai muuttunut toiseksi.

Materiaalisuus on jotakin, joka ruokkii kuvittelua. Se on ikään kuin polttoainetta. Se on jotakin olemassa olevaa, konkreettinen fragmentti jostakin henkilöstä, henkilöhistoriasta, ajasta ja vuorovaikutuksesta esineiden, ihmisten, toislajisten eläinten, tilojen ja ympäristöjen välillä. Sitä ei voi korvata pelkällä faktatiedolla. Joka sekin on kuitenkin luonnollisesti hyvin tärkeää.

Tähän liittyy eettisyys, aineiston kunnioitus. Koen tämän henkilökohtaisesti hyvin vahvana työprosessissa. Se on vaatimus: Mitä tämä on? Mistä on kyse? Ota selvää. Yritä ymmärtää.

 

Lauri on ihminen, joka on elänyt maisemassa. Tämä maisema on seutu, jossa hän eli lähes koko elämänsä.  Hänet tunnettiin siitä, että hän vaelsi tai pyöräili aina jossakin tällä seudulla, keväisin hän kulki pelloilla, joista saattoi talven jälkeen ennen kasvukautta helpoimmin löytää jotakin, joka kiinnittää arkeologin huomion.

Arkeologinen fragmentti on ajan siru. Se siirtää löytäjänsä toiseen aikaan. Se voi siirtää meidät toiseen aikaan. Lauri kävelee samanaikaisesti muinaisrannalla ja 1900-luvun lopun maailmassa. Nämä kokemukset ovat olemassa samanaikaisesti. Merkitykset syntyvät tästä perspektiivistä.

 

Blogitekstin kirjoitti: Seppo Parkkinen

Seppo Parkkinen on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun taideopettaja ja Teatteri Kolmannen Tilan näytelmäkirjailija. Hän on niin ikään työskennellyt lähes kaikissa Suomen ammattiteattereissa. Blogikirjoitus on lyhennelmä esityksestä, jonka Parkkinen piti Turun yliopiston SELMA-tutkimuskeskuksen ja Tarinoiden lehto -hankkeen järjestämässä Elämästä kertominen ja etiikka -tilaisuudessa.

Teksti on julkaistu alunperin Tarinoiden lehto -blogissa 5.12.2023.

Kuvat: Liedon museo.

Vko 27/2022: Karjalainen käsityö osana aineetonta kulttuuriperintöä

Muutamia tapahtumassa esilläolleista käsitöistä.

Lauantaina Nautelankosken museolla vietettiin Karjalaisen käsityön päivää. Tapahtuman järjestivät Liedon museon lisäksi Liedon Karjalaseura ry ja Turun Karjalaseuran Käspaikkakerhon aktiivit Tuula Ahtiainen ja Helena Nurmela. Tapahtuma pidettiin Myllärintuvassa, jonka pitkälle pirttipöydälle Tuula ja Helena mahtuivat levittämään erilaisia karjalaisia käsitöitä, joita kävijät pääsivät sitten katsomaan. Käsityötekniikoita oli esillä neljää erilaista: etupistokirjontaa, verkonkudontaa, ketjuvirkkausta ja neulakintaan valmistusta. Tekniikoita pääsi myös halutessaan kokeilemaan Tuulan ja Helenan opastuksella.

Liedon museolla järjestetään kesän aikana erilaisia tapahtumia varsin usein. Tapahtumien aihepiirit vaihtelevat kaksipyöräisistä ja traktoreista radioihin ja käsitöihin. Tarkoituksena on tarjota mielenkiintoista sisältöä erilaisille ihmisille erilaisine kiinnostuksenkohteineen ja nostaa yhden päivän ajan esille jokin aihe, jonka esitteleminen ei välttämättä olisi mahdollista esimerkiksi museon näyttelyssä. 

 

Velvollisuus muistaa ja säilyttää – miksi järjestämme tapahtumia

Minulla, kuten sadoillatuhansilla muillakin suomalaisilla, on sukujuuria Karjalassa. Talvisodan ja jatkosodan seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa Karjalassa ja evakot sijoitettiin uusiin koteihin ympäri Suomea. Suurin osa Karjalasta menetettiin Venäjälle ja niin karjalaiset menettivät kotiensa lisäksi myös kulttuurimaisemansa. Jotain ihmiset kuitenkin pystyivät tuomaan mukanaan, nimittäin aineettoman kulttuuriperintönsä. Aineeton kulttuuriperintö tarkoittaa tietyn yhteisön jakamia ja käyttämiä tietoja, taitoja, tapoja ja uskomuksia. Perinnekäsityöt lasketaan osaksi aineetonta kulttuuriperintöä.

Karjalan luovutuksesta on kohta 80 vuotta aikaa, ja lähestymme vääjäämättä hetkeä, jolloin yhtäkään luovutettua Karjalaa asuttanutta henkilöä ei ole enää elossa. Siksi perimätiedon ja aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen on esimerkiksi Karjalan tapauksessa niin tärkeää. Miten museot sitten liittyvät aineettoman kulttuuriperinnön säilyttämiseen? Museoiden tehtävänä on muun muassa toimia yhteiskunnan kollektiivisena muistina ja kerätä, tallettaa, tutkia ja esittää historiallista, kulttuurihistoriallista ja luonnontieteellistä tietoa. Usein muistaminen, kerääminen ja esittäminen tapahtuu esineiden kautta. Esine on konkreettinen pala historiaa ja muistutus menneisyydestä. Aineetonta kulttuuriperintöä ei välttämättä ole yhtä helppoa esittää tai säilyttää kuin esineitä. Muun muassa siksi tällaisia erilaisia tapahtumia järjestetään. Tapahtumat mahdollistavat niin osallistujien omaehtoisen oppimisen ja viihtymisen kuin tietotaidon siirtymisen eteenpäin uusille ihmisille.

Museot ja varsinkin paikallismuseot toimivat myös aina osana yhteisöään ja yhteisön mahdollisuus päästä konkreettisesti osallistumaan museon toimintaan on museoiden olemassaolossa ensisijaisen tärkeää. Tapahtumien kautta yhteisöllä on mahdollisuus ikään kuin ottaa museo omakseen. Karjalaisen käsityön päivänä se tapahtui, kun Myllärintupa sateesta ja kylmästä huolimatta täyttyi jälleen elämästä, lämmöstä ja tarinoista.   

 

Karjalaisia tekstiilejä

Tuula ja Helena pukeutuivat tapahtumaan asiaankuuluvalla tavalla karjalaisiin kansanpukuihin. Pukua kutsutaan feresiksi. Feresi on monikäyttöinen asu, joka valmistetaan usein itse ja puvun ulkonäkö vaihtelee kantajansa mukaan. Sitä käytettiin ennen arkena ja juhlana. Puvun käyttö on vähentynyt ja nykyään sitä näkee enimmäkseen juhlavaatteena. Puku koostuu henkselimekosta, paidasta ja esiliinasta. Aikuisille naisille pukuun kuuluu myös päähine, nuoremmat naiset pukevat päähänsä päähineen sijaan otsanauhan. Esiliinat ovat tärkeä osa pukua. Tuulan ja Helenan mukaan esiliina kuuluu esimerkiksi kahvipöydässä istuessa siirtää sivuun ikään kuin istujan viereen, jotta esiliina ei likaannu. Tuulan ja Helenan puvut ovat kuulemma aktiivisessa käytössä ja niihin on pukeuduttu juhlimaan monia erilaisia juhlia.

Tuulan ja Helenan kauniit feresit.

Vielä ennen kuin käyn käsiksi varsinaisiin käsityötekniikoihin, esittelen karjalaisen käspaikan, sillä se on merkittävä osa karjalaista perinnettä ja sana esiintyy esimerkiksi myös Tuulan ja Helenan käsityökerhon nimessä. Mikä ihmeen käspaikka? Käspaikka tarkoittaa pitkää, usein pellavasta tai puuvillasta itse valmistettua ja kirjonnalla koristeltua pyyheliinaa. Käspaikalla oli useita eri käyttötarkoituksia. Sitä voitiin käyttää esimerkiksi käsipyyhkeenä, mutta myös koristeena ja osana erilaisia rituaaleja. Kun taloon syntyi lapsi, lapselle kirjottiin ensimmäinen oma käspaikka. Naimisiin mentäessä käspaikka kuului morsiamen kapioihin. Ruokailujen aikana pitkä käspaikka saatettiin asettaa ruokailijoiden syliin. Jos käspaikka sen sijaan asetettiin talon ikkunalle, sillä viestittiin kuoleman käyneen talossa ja käspaikkaa käytettiin myös hautajaissaattueessa.

Yksi Tuulan käspaikoista.

 

(Erittäin) lyhyt oppimäärä karjalaisista käsitöistä

 Jotta osa tätä perimätietoa ja aineetonta kulttuuriperintöä siirtyisi myös heille, jotka eivät olleet itse tapahtumassa, kerron seuraavaksi jotain tapahtuman käsityötekniikoista. Käsityötekniikat, joita museolla esiteltiin, olivat siis etupistokirjonta, ketjuvirkkaus, verkonkudonta ja neulakintaan valmistus. Kokeilin tekniikoista muutamaa ja esittelen ne kuvien avulla lyhyesti. Suurimman osan tietoa keräsin haastattelemalla Tuulaa ja Helenaa ja lukemalla heidän kirjojansa karjalaisista käsitöistä. Iso kiitos heille kysymyksiin vastaamisesta ja tiedon jakamisesta!

Ensimmäisenä esittelen etupistokirjonnan. Käspaikkoja ja muita tekstiilejä, kuten esiliinoja, voidaan koristella muun muassa etupistokirjonnalla. Etupistokirjonta on tekniikka, jossa kankaalle saadaan kirjottua näyttäviä kuva-aiheita neulan ja langan avulla. Kuva on samanlainen kummaltakin puolelta. Kirjontalanka on useimmiten punaista ja kangas valkoista tai vaaleaa pellavaa tai puuvillaa. Silloin, kun kirjotaan käspaikkaa, kuva-aihe kirjotaan kankaan molempiin päihin. Käspaikkaan kirjotaan usein myös pyhimyksiä. Silloin pyhimyksen sädekehän yläpuolelle ei saa kirjoa enää mitään muuta.  Kuva-aiheina esiintyy usein myös luontoon viittaavia aiheita. Jos esimerkiksi näet kankaalla linnun, kyseessä on melko varmasti karjalainen kukkilintu, joka symboloi mm. rakkautta ja onnea.   

Ketjuvirkkaus sen sijaan on etupistokirjontaa hieman yksinkertaisempi tekniikka, jossa kankaalle nimensä mukaisesti virkataan yhtenäistä ketjua ja kuviota. Kuvio piirretään ensin kankaalle ja apuna käytetään kirjontakehystä. Ketjuvirkkauksella voi koristella hyvin monipuolisesti erilaisia tekstiilejä. Tuula ja Helena livat tuoneet paikalle esimerkiksi erilaisia kangaspussukoita, jotka oli koristeltu ketjuvirkkauksella. Lanka on usein hieman paksumpaa kuin etupistokirjonnassa, joten edistyminenkin on nopeampaa. 

Helena kutoi tapahtumassa kalaverkkoa. Tähän tekniikkaan tutustuin vähiten, mutta tehtävä näytti vaikuttavalta. Ison verkon kutominen alusta asti on kunnioitettava suoritus, ja kun verkot pääsevät vielä käyttöön, on niillä pyydystetty kala todellista luomuruokaa! Verkkoa kudotaan levittämällä verkko pöydälle ja apuna käytetään eräänlaista neulaa, käpyä, jolla lanka pysyy hallinnassa. 

Viimeinen esiteltävä tekniikka on neulakintaan valmistus. Neulakintaat eli lapaset valmistetaan myös omalla neulallaan, kinnasneulalla, joka on ikään kuin paksu puinen parsinneula, jonka päässä on reikä, josta lanka pujotetaan. Lankana käytetään villalankaa. Neulakintaat ovat tiiviitä ja siksi myös lämpimiä, ja samalla tekniikalla voidaan valmistaa myös esimerkiksi sukkia. Värien suhteen vain mielikuvitus on rajana! 

Erivärisiä neulakintaita.

Kinnasneuloja ja käpyjä.

 

Kulttuuriperinnön pitkä jatkumo

Tuula ja Helena olivat omien sanojensa mukaan hurahtaneet Karjalaisiin käsitöihin osallistuessaan aikoinaan samalle etupistokirjontakurssille, josta alkaen he ovat kasvattaneet osaamistaan muihinkin tekniikoihin. Heillä on käsitöihin ja karjalaisiin perinteisiin liittyen laaja tietotaito, josta toivottavasti edes pieni osa siirtyi tämän vuoden tapahtumassa taas eteenpäin. Sama tai samankaltainen tapahtuma järjestetään taas ensi kesänä, joten jos et päässyt tällä kertaa paikalle, niin vuoden päästä on uusi mahdollisuus.

Oli ilahduttavaa huomata, kuinka paljon kiinnostuneita osanottajia karjalaiset käsityöt vetivät tänä vuonna paikalle. Monille tapahtuma toimi myös sosiaalisena kohtaamispaikkana, jossa saattoi muistella Karjalaa ja halutessaan jakaa omaa ja sukunsa tarinaa. Suulliset tarinat ovat nekin tärkeä osa kulttuuriperintöä. Nuoremmille ihmisille tapahtuma oli myös oiva paikka saada ensikosketus mahdolliseen uuteen harrastukseen. Käsitöiden tekeminen on koronapandemian takia muutenkin taas muodikasta, joten toivottavasti upeat kirjotut käspaikat, neulotut neulakintaat ja kudotut kalaverkot herättivät mahdollisimman monessa kävijässä kipinän opetella näitä tekniikoita itse. Niin pystymme osaltamme varmistamaan tämän ainutlaatuisen, karjalaisen kulttuuriperinnön jatkumon. Kirjoittajan lupaus on opetella ainakin neulakintaan teko, joskin unelmissa siintääkin jo itse tehty, etupistokirjonnalla koristeltu käspaikka. Sen tekemiseen saattaa mennä hetki, mutta ei se päämäärä vaan se matka.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija