Vko 4: Lahjoitusaineiston tie osaksi museokokoelmaa

Olen ollut kuluneen joulu-tammikuun aikana Liedon museossa korkeakouluharjoittelijana. Pääaineenani opiskelen historiaa Turun yliopistossa, mutta harjoittelu on osa museologian opintojani. Harjoittelu Liedon museossa on ollut ensimmäinen kosketus oman tulevan alani aitoon työelämään. Monesta yliopistossa opitusta asiasta on ollut hyötyä harjoittelun aikana, mutta lähes päivittäin olen oppinut aivan uusia asioita – ja juuri tätä vartenhan harjoitteluja tehdään. Museologian harjoittelun tavoitteena harjoittelijan näkökulmasta on päästä tutustumaan mahdollisimman laaja-alaisesti ammatillisesti hoidetun museon toimintaan ja arkiseen työhön. Harjoittelupaikka hankitaan itse, ja tämä mahdollistaakin jokaiselle opiskelijalle juuri itseä kiinnostavaan museoon hakeutumisen. Itselleni Liedon museoon kuuluva Nautelankosken museo oli ykkösvaihtoehto harjoittelupaikaksi, sillä Nautelankoski on ollut minulle Liedossa varttuneena niitä ensimmäisiä museoita, joissa rakkaus historiaan on jo lapsena syttynyt.

Ilokseni sain huomata, että museolla oltiin hyvin joustavia harjoitteluni sisällön suhteen. Minulta kyseltiin mitä itse toivoisin harjoittelulta ja koen päässeeni vaikuttamaan harjoitteluni sisältöön. Koska olen kiinnostunut varsinkin arkistoalasta, sain harjoitteluni 'suureksi projektiksi' runsaasti erilaista arkistoaineistoa sisältävän lahjoituksen tallentamisen. Museolle tullut lahjoitusaineisto liittyy Kyöstilän maatilaan Liedon Hyvättylän kylässä. Kyöstilän tilaa tutkitaan osana Liedon museon Vanhaa vaalien, uutta luoden -kehittämishanketta.

Lahjoitukseen lukeutuu esimerkiksi kirjeitä, asiakirjoja, ohjeita, lehtiä, pienpainatteita, valokuvia sekä esineitä. Osa aineistosta lahjoitettiin museolle fyysisinä objekteina, osa digitoitiin museon kokoelmiin. Harjoittelijalle tämä oli erittäin hyvä aineisto monipuolisuutensa vuoksi, sillä pääsin oppimaan laajasti erilaisten aineistojen käsittelyä.

Aineiston järjestäminen

Siirrytään seuraavaksi tarkastelemaan lahjoituksen tietä kohti museokokoelman osana oloa. Tämän käsittelemäni aineiston kohdalla lahjoittajaa oli jo haastateltu lahjoituksen vastaanoton yhteydessä. Itse pääsin mukaan aineiston käsittelyyn, kun aineistoa alettiin käymään läpi tarkemmin ja ryhdyttiin pohtimaan aineistolle sopivaa arkistojärjestystä. Tällä tarkoitetaan esimerkiksi samankaltaisten aineistojen arkistointia tavalla, jolla ne ovat helposti löydettävissä tulevaisuudessa vaikka tutkimusta varten. Käsittelemäni aineiston osalta tämä merkitsi esimerkiksi kirjeiden poistamista varoen osin hauraista kirjekuoristaan ja kirjeiden lajittelemista aikajärjestykseen. Kun arkistoaineisto oli kokonaisuudessaan levitettynä työpöydälle, vaikutti urakka kieltämättä kokemattoman silmissä melkoiselta. Pikkuhiljaa päivien kuluessa aineisto alkoi kuitenkin tulla tutuksi, ja digitoimaan päästyäni työ tuntui etenevän vauhdilla. 

Käsityövihon välissä ollut räsymaton kuviomalli.

Aineiston digitointi

Museoesineiden saavutettavuuden kannalta aineiston digitointi on tärkeää. Digitoimalla suojellaan aineistoja turhalta käsittelyltä. Tässäkin lahjoitusaineistossa osa paperisista asiakirjoista oli jo alkanut murtua taitekohdistaan. Varsinkin tällaisille dokumenteille mahdollisimman vähäinen käsittely on tärkeää. Yleisin arkistoaineiston digitointitapa on skannaaminen. Museolla on käytössään tasoskanneri, se muistuttaa tavallista kotiskanneria. Digitoitava aineisto asetetaan skannerin lasille oikea puoli alaspäin. Tasoskannerin lisäksi pääsin digitoimaan suurikokoista aineistoa ”heiluriskannerin” eli Overhead-skannerin avulla. Heiluriskanneri näyttää hieman pieneltä pöytälampulta, ja sitä käytettäessä originaali asetetaan digitointialustalle ja skannaus tapahtuu aineiston päällä ilman, että skanneri koskettaa aineistoa. Heiluriskanneri on erityisen kätevä digitoitaessa kirjoja ja A4 kokoisia suurempia dokumentteja. Tähän lahjoitukseen kuuluvat karjakirjat digitoitiin kokonaisuudessaan heiluriskannerin avulla. Lahjoitusaineistoon kuuluneet esineet, hautajaiskonvehtikääreet sekä makeutusainerasia, digitoitiin valokuvaamalla.

Soletter makeutusainerasia, valmistaja Astra.

Aineiston luettelointi

Yksittäisen asiakirjan status muuttuu merkittävästi, kun se luetteloidaan osaksi museon kokoelmaa. Tällöin asiakirjalle annetaan oma numero, jonka avulla se erotetaan muista museokokoelman objekteista. Liedon museossa dokumentit saavat numeron, jossa näkyy museo, aineistolaji, lahjoittajan numero, asiakirjaryhmän ja viimeisenä asiakirjan numero. Tällä tavalla muodostettu numero on esimerkiksi vuoden 1945 tanssiaiskutsulle annettu numero: LM/ar/206:12:1.

Huolellinen ja selkeää kaavaa noudattava numerointi tekee aineistoista helposti käytettäviä niin museolle itselleen kuin museon ulkopuolisillekin. Aineiston luetteloinnin yhteydessä tehdään myös perustutkimusta. Luetteloitavana olevasta objektista selvitetään niin paljon tietoa kuin mahdollista ja kaikki kirjataan huolellisesti ylös kokoelmanhallintajärjestelmään. Fyysisenä lahjoituksena museolle jäävät esineet myös mitataan ja mitat tallennetaan. Näitä tietoja tarvitaan esimerkiksi, jos objektia suunnitellaan käytettäväksi näyttelyssä. Tällöin kokoelmanhallintajärjestelmästä voidaan suoraan katsoa, olisiko objekti suunnitellulle paikalle sopiva. Luetteloinnin jälkeen museolle jääviin objekteihin merkitään objektinumerot. Arkistoaineiston osalta tämä tarkoittaa pehmeällä lyijykynällä numeron kirjoittamista yleensä asiakirjan kääntöpuolelle. Tämä tuntui varsinkin ensimmäisten objektien kohdalla pelottavalta, sillä työssä kokee olevansa vastuutehtävässä huolehtimassa aineiston säilyvyydestä pitkälle tulevaisuuteen. Pikkuhiljaa kirjoittaminen alkoi kuitenkin tuntua helpommalta, tärkeää on olla tarkkaavainen ja pyrkiä tekemään työnsä niin huolellisesti kuin pystyy.

Aineiston pakkaaminen

Aivan viimeiseksi pääsin pakkaamaan museolle jäävät esineet, arkistoaineistot sekä lehdet arkistokelpoisiin, happovapaisiin laatikoihin. Tässäkin vaiheessa museossa kiinnitetään huomiota aineiston säilymiseen, ja tästä syystä esimerkiksi asiakirjapaperien väliin asetettiin happovapaata paperia suojaksi. Tällöin yhden asiakirjan musteet tai paperissa mahdollisesti olevat hapot eivät pääse vahingoittamaan muita asiakirjoja säilytyksen aikana.  Tuntui upealta päästä viemään tämä ”oma” aineistokokonaisuuteni viimein museon arkistohuoneeseen ja asettamaan laatikot hyllylle muiden aineistojen viereen. Tämä oli aineiston matkan pää tällä kertaa. Kyseessä tuskin on kuitenkaan päätepiste, sillä aineisto on nyt käytettävissä tutkimukseen, ja sen avulla voidaan tulevaisuudessa oppia yhä lisää Liedosta ja sen menneistä asukkaista.

On ollut hienoa päästä olemaan omalla panoksellaan mahdollistamassa lietolaisen kulttuuriperinnön säilymistä. Itselleni museotyötä tehdessä tunne työn tärkeydestä on ollut jatkuvasti läsnä. Harjoittelujaksoni Nautelankoskella on lisäksi entisestään vahvistanut tunnetta, että olen kouluttautumassa oikealle alle.

Blogikirjoitus on kirjoitettu osana Annantuvan ja Kyöstilän alueen yleishyödyllistä Leader-kehittämishanketta Vanhaa vaalien, uutta luoden. Hankkeen tavoitteena on uuden kulttuurikohteen avaaminen Lietoon. Hanke on saanut tukea Euroopan maaseuturahastosta toimintaryhmä Varsin Hyvän kautta.
 
Blogitekstin kirjoitti: alun perin lietolainen, sittemmin Turkuun muuttanut, museologian korkeakouluharjoittelija.

Valokuvat: Liedon museon arkisto; ulkokuvat: Sonja Suomäki

Viikko 3/2021: Liedon Nuorisoseuran Lainakirjaston kirjojen arkistoinnista

Lainakirjaston kirjat kymmenen pinoissa

Museon kirjakokoelmaan sisältyy tuhansia niteitä, muun muassa Liedon Nuorisoseuran Lainakirjaston teokset.  Sain tehtäväkseni kuvata ja luetteloida ne sähköiseen luettelointitietokantaan.   

 

Kirjaluettelot

Kirjoista on olemassa kaksi kortistoa, toinen ilmeisesti alkuperäinen 1900-luvun alkupuolelta ja toinen uudistettu 1970-luvulta. Aluksi vertailin luetteloiden numerointia ja totesin, etteivät ne olleet kertaakaan yhteneväiset. Kirjojen nimetkään eivät aina olleet yhteneväisiä, sillä kirjaamisessa oli käytetty melkoista luovuutta.

Vanhasta luettelosta puuttui yli kymmenen teosta. Uudesta luettelosta oli jäänyt 6 teosta kadoksiin. Luetteloin kirjat uuden luettelon mukaisesti järjestelmäämme.

 

Katekismus vuodelta 1857

Minkälaista aineistoa tuo kirjasto sitten piti sisällään? Lähes puolet oli uskonnollista kirjallisuutta, viidesosa kaunokirjallisuutta, lisäksi oli oppikirjoja, historiateoksia, yhteiskunnallisia teoksia, kirjoja maataloudesta ja osuuskauppojen toiminnasta, laulukirjoja ja elämäkertoja. Osa oli luettu lähes puhki, osa oli saanut olla rauhassa kirjaston hyllyssä. Kirjoja oli säilytetty vaihtelevissa olosuhteissa, jotkut olivat kastuneet ja joissakin oli kaikenlaisia tahroja.

 

Wanhaa textiä

Aloitin ottamalla valokuvan 137 kirjan kannesta. Teoksista iäkkäin on vuodelta 1785, useimmat kirjat ovat 1800-luvulta. Työ oli haastavaa, sillä kirjat olivat varsin kuluneita monen sukupolven lukemisen jäljiltä; minä puolestani availin niitä puuvillakäsineet käsissäni tuskin uskaltaen hengittää.

Achreniuksen teos vuodelta1836

Vanhimmat teokset olivat pääasiassa uskonnollisia, kuten Raamattu, virsikirja ja katekismus. Tai kuten aikanaan kirjoitettiin, Biblia, se on coco pyhä Ramattu suomexi, wirsikirja ja katechismus. Suomen kieli ei ollut vakiintunut nykyiseen muotoonsa, vaan teksti vilisee vieraista kielistä tuttuja kirjaimia. Sanatkin saattavat olla nykylukijalle tuntemattomia. Kaiken lisäksi kirjat on kirjoitettu 1900-luvun alkupuolelle asti fraktuuralla eli vanhalla kirjasintyypillä, joka on tuttu muum muassa Turun Sanomien logosta. Sitä oppii lukemaan sujuvasti pienen harjoittelun jälkeen. Ongelmia se oli tuottanut luetteloiden tekijöillekin. Vanhassa luettelossa eräs teos oli Autuuden appi ja uudessa Uutuuden oppi. Kumpikin oli osittain oikeassa, sillä teos oli Autuuden oppi.

 

Kirjojen luokittelu

Kirjat piti myös luokitella, ja siinä pyrin käyttämään Vaskikirjastojen luokittelujärjestelmää. Ongelmana oli, että monia kirjoja ei löytynyt Turun seudun kirjastoista. Kirjojen luokittelu on myös veteen piirretty viiva. Vaskikirjastojen välilläkin jotkut teokset oli luokiteltu eri luokkiin. Usein turvauduin sivustoon finto.fi/ykl/fi, joka on yleisten kirjastojen luokitusjärjestelmä. Kirjoja kannatti etsiä myös Finna.fi:stä, yliopistojen kirjastoista, Helsingin seudun Helmet-kirjastoista, Kansallis-kirjastosta sekä kolmesta eri antikvariaattisivustosta. Tori.fi ja Huuto.net tarjosivat välillä hyviä vinkkejä. Oli myös ruotsin-, saksan- ja latinankielisiä kirjoja, joista sai tietoa ulkomaisten kirjastojen ja antikvariaattien sivustoilta.

J. F. Åkerblom: Pyhän Raamatun historia vuodelta 1859

Joitakin kirjoja löytyi kokonaisina verkosta. Project Gutenberg tarjoaa yli 60 000 sähköistä vanhaa kirjaa nykykirjaimistolla, myös suomenkielisiä. Kansalliskirjaston ylläpitämä Doria puolestaan sisältää yli 70 000 skannattua teosta pdf-tiedostona. Näistä hakupaikoista sain muutaman kerran apua, kun kirjan nimiösivu puuttui, ja syötin hakuun otteen tekstistä. Vanhat kirjathan eivät olleet nykyisen kaltaisia kansilehtineen, vaan ne olivat nippu leikkaamattomia painettuja taitettuja arkkeja, jotka vietiin kirjansitojalle, joka sitoi sivut yhteen langalla, leikkasi sivut auki ja teki puusta, pahvista tai nahasta kannet. Usein pahvikannet vahvistettiin nahkaselkämyksellä.

 

Raamattu vuodelta 1853

Kokoelmassa on kolme Raamattua, joista vanhin vuodelta 1758. Huonokuntoisin on  vuoden 1853 kirja, jonka kannet olivat kadonneet ja alusta ja lopusta puuttuu kymmeniä sivuja. Lisäksi monet sivut olivat taittuneet tai repaleiset. Voi vain ihmetellä, miten huonosti kirjaa oli kohdeltu. Kirjat olivat myös huomattavan kalliita. Esimerkiksi ensimmäinen  Agricolan suomentama Raamattu vuodelta 1642 maksoi yhtä paljon kuin talo tai papin kolmen vuoden palkka. 

 

Elämää nähneet kirjat

Tyhjää tilaa ei jätetty vanhaan aikaan nimiösivulle, sillä monen kirjan nimi täytti sen kokonaan.  Esimerkkinä vaikkapa Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja, Niiden kappalden kanssa, jotka siihen tulewat; Kuningallisen Maj:tin armollisesta käskystä, kolmen consistorium suostumisella tarpellisesti parattu; niin myös MDCXCV. ylitzekatzotun ruotzin kielisen wirsi-kirjan jälken jalosti enätty: armollisella wapaudella. Kieli on muuttunut ja kirjoitusasu on vakiintunut, mutta ydin on säilynyt. Tämäkin teksti oli täysin ymmärrettävää.

Uusi Suomenkielinen Wirsi-Kirja vuodelta 1821

Mysteeriksi jäi, mitä oli tapahtunut John Berghin romaanille Piilopirtissä Kertomus Ison-vihan jälkeiseltä ajalta. Koko kirjan mitalta sen reunassa oli pyöreä lovi. Oliko kirjaa ammuttu?

John Bergh: Piilopirtissä vuodelta 1910

Kirjojen alkuun oli monesti kirjoitettu omistajan nimi ja ilmeisesti kirja on sittemmin lahjoitettu kirjastolle. Muutakin tekstiä on, joku lapsi oli saattanut harjoitella kaunokirjoitusta. Varsin luettu oli Johann Christoph von Schmidin teos Genoveva tahi kertomus Yhden jumalisen rouwan wiattomasta kärsimisestä. Riekaleiset ja irtonaiset pahvikannet ja viimeisistä sivuista puuttuu alareunasta yli puolet. 

Johann Christoph von Schmid: Genoveva vuodelta 1888

Haastavat teokset

Kolme kirjaa yritti nujertaa minut. Ensimmäisestä kirjasta puuttuu nimiösivu. Myöhemmin selvisi, että siitä puuttuu myös sisällysluettelo. Kirjan aloittaa Kalevalan tyyliin kirjoitettu runo Leikkisatu satujeni synnystä. Tämä johdatti minut etsimään Topeliukselta tällaista tekstiä ja metsään menin oikein rytinällä. Kyseessä oli Tyko Hagmanin Uusimpia satuja ja runoja lapsille, nuorille ja vanhoille. Tuottelias kirjailija ja toimittaja Hagman on jäänyt aika lailla unholaan. 

Tyko Hagman: Uusimpia satuja ja runoja lapsille, nuorille ja vanhoille vuodelta 1889

Toisen kirjan nimiösivu puuttuu. Kirja oli kirjattu luetteloihin kirjan alussa olevan sivun tiedoilla: Suuren kansalaisemme J. V. Snellmanin muistolle omistaa tämän teoksensa nöyryydellä Tekijä. Esipuheen lopusta selvisi, että kirjoittaja on E. F. J. 

Evald Ferdinand Jahnsson: Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa vuodelta 1898

Tuon lyhenteen kun syötti googleen, niin sai monta sivua tietoa Euroopan Journalisti-liitosta tai muista yhdistyksistä. Pitkän etsimisen jälkeen sain lopulta selville, että kyseessä on Evald Ferdinand Jahnsson. Seuraava ongelma oli, että häneltä ei löytynyt mitään Snellmaniin liittyvää kirjaa. Luin esipuhetta ja siitä selvisi, että hän oli saanut vierailla kahden kesken Snellmanin luona ja keskustella hänen kanssaan muun muassa kirjoittamastaan näytelmästä Lalli. Teos olikin vain omistettu Snellmanille ja sitä pitikin etsiä kaunokirjallisuuden puolelta. Löytyihän se lopulta, jopa kokonaan Doriasta. Teos oli romaani Hatanpään Heikki ja hänen morsiamensa. Kertomus Tuomas piispan ajoilta. 

Vanhoina aikoina tekijä ei ollut keskeisessä asemassa, joistakin kirjoista tekijä puuttui kokonaan tai oli pelkkä nimimerkki. Suomentajistakaan ei ollut aina mainintaa. Arvoitukseksi jäi, onko Fritz Reuterin teoksen Sotawuodelta 1813 suomentaja H-n Nikodemus Hauvonen tai Theodolinda Hahnsson.

Kolmannelle kirjalle lähes suutuin, koska tilanne näytti mahdottomalta. Kirjasta ei puuttunut vain nimiösivu, vaan myös 148 ensimmäistä sivua. Vanhaan luetteloon teos oli nimetty Muinaisia suomalaisia tapoja ja uuteen Länsi-Suomal. naimatapoja. Tämähän taisikin olla helppo, sillä teos löytyi heti Finnasta.

Se oli valitettavasti vain 14-sivuinen, ja meidän kirjamme viimeinen sivu oli 228. Kaikki syöttämäni hää- ja naimatavat tuottivat vesiperän. Sitten etsin netistä henkilöitä, joita kirjassa oli. Niitäkin löytyi, valitettavasti pääasiassa Facebookista. 

Yli tunnin taisteltuani opuksen kanssa syötin pätkän eräästä runosta Gutenbergiin ja siinä se oli. Kirja oli Johannes Häyhän Kuwaelmia Itä-Suomalaisten wanhoista tawoista: Naimistawat vuodelta 1899. Tämä oli sarjan viimeinen eli viides osa, muut olivat: Joulun wietto, Maahanpanijaiset, Talwitoimet ja Kesä-askareet. 

Johannes Häyhä: Kuwaelmia Itä-Suomalaisten wanhoista tawoista: Naimistawat vuodelta 1899

 

Projekti oli haastava, mutta äärimmäisen mielenkiintoinen. Varsinaista salapoliisityötä. Oli hauskaa seurata niin suomen kielen kuin kirjoitusasun muuttumista. Silmissään voi melkein nähdä, kuinka kirjoja on hartaasti tavattu pärevalkean valossa. Mikä merkitys onkaan ollut pienilläkin kirjastoilla kansansivistystyössä.

 

Tekstin kirjoitti: museon tutkija
Liedon museo