Vk 43: Valokuvien luettelointia

Opetusministeriön myöntämän Myytti-avustuksen turvin Nautelankosken museolle palkattiin kolmeksi kuukaudeksi tutkija luetteloimaan ja digitoimaan valokuvakokoelmaa. Projektin kestettyä nyt kaksi kuukautta, päätimme museon henkilökunnan kanssa kertoa siitä tämän viikon blogikirjoituksessamme. Tähän mennessä olen työskennellyt lähinnä Lauri Nautelan lahjoittamien valokuvien parissa, joista oli ennen projektin alkua luetteloitu vain murto-osa. Alussa lähes kahden muuttolaatikon kokoinen valokuvien pino on pikku hiljaa alkanut selkiytyä ja samalla jo edesmenneestä lietolaisesta, Lauri Nautelasta, ja hänen sukulaisistaan on tullut minulle hyvinkin tuttuja. Tutustumistani lietolaisiin henkilöihin ja maisemiin ovat auttaneet niin museon vakituinen henkilökunta kuin kentällä suoritettu havainnointikin. Lisäksi erityisen suurena apuna minulle on ollut Lauri Nautelan veljen vaimo Ritva Nautela, joka on käynyt tunnistamassa kuvien henkilöitä ja rakennuksia muutaman kerran. Jatkossa tarkoituksena on kutsua myös Liedon sotaveteraaneja tunnistamaan Lauri Nautelan sota-ajan valokuvia, sillä aihepiirin huomioon ottaen, he ovat parhaat asiantuntijat kertomaan keitä ja mitä kuvissa esiintyy.

Luettelointi

Ennen luettelointia kuvat skannataan.

Ennen luettelointia kaikki kuvat, diat ja negatiivit digitoidaan skannerilla, nimetään kokoelman mukaisella juoksevalla numeroinnilla ja tallennetaan niille varattuun kansioon verkkoasemalle. Luetteloitaessa kuva liitetään valokuvan esinekortin tietoihin. Tämän jälkeen luettelointiin käytettävän tietokannan lomakkeelle syötetään kuvan tekniset tiedot, kuten mitat ja tuleva sijainti säilytystiloissa. Muita tietoja ovat muun muassa kuvan sisältö, kuten siinä esiintyvät henkilöt, paikat ja esineet. Sanallinen kuvailu on tärkeä, sillä se mahdollistaa kuvan tunnistamisen, mikäli sen luettelonumero on jostakin syystä myöhemmin kadonnut kuvan yhteydestä. Lahjoittajan tiedot lisätään lahjoituksen mukana kulkevasta talletuslomakkeesta ja kuvan tarkempi omistus- ja käyttöhistoria selvitetään mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi haastattelujen avulla. Luetteloidessa kuvan saama juokseva diaarinumero merkitään lyijykynällä kuvan taakse, mieluiten kulmaan, pienin kirjaimin. Mikäli kuvan kulma on taittunut ja vaarassa irrota (tai jo irronnut), merkitään numero molempiin osiin, jotta kuvan palaset eivät myöhemmän käytön yhteydessä joudu erilleen.

Doris -luettelointiohjelman sähköinen esinekortti.

Asiasanoitus

Valokuvaluetteloinnin tärkeimpiä tehtäviä on asiasanoitus, jonka apuna käytetään muun muassa teosta Yleinen suomalainen asiasanasto. Hyviä apuvälineitä asiasanojen etsimiseen ovat myös erilaiset internetistä löytyvät hakukoneet, kuten Kantapuu -museotietokanta, Tampereen museoiden Siiri-kuvatietokanta  ja Museoviraston ylläpitämä kuvakokoelmat.fi -palvelu. Asiasanan tarkoitus on edesauttaa kuvan löytymistä, kun sitä haetaan sähköisesti siinä esiintyvien asioiden perusteella. Näin ollen onkin tärkeää, että asiasana on luetteloitaessa laitettu lomakkeelle juuri siinä muodossa kuin jossa se esiintyy asiasanaluettelossa.

Käsittely

Valokuvia käsitellään kuten muitakin museoesineitä: varovaisesti ja rauhallisesti, puhtain puuvillahansikkain. Työtasojen, kuten kirjoituspöydän, puhtaanapito on tärkeää, sillä jopa ilmastointilaitteen puhaltama hienojakoinen pöly voi naarmuttaa herkkää kuvapintaa. Vain hetkisen lattialla ollut käsilaukkukin voi pöydälle laskettuna tuoda mukanaan hiekkaa, joten vieraiden esineiden joutumista luettelointiin käytettävälle tasolle tulisi välttää. Tämän vuoksi onkin tärkeää puhdistaa pöytätasot ja työvälineet säännöllisesti.

Säilytys

Aiemmin kuvat liimattiin pahvikorteille.

Säilytettäessä valokuvat pakataan yksittäin arkistokelpoiseen eli happovapaaseen paperiin tai aukkokartonkeihin, jonka jälkeen ne sijoitetaan arkistolaatikkoon. Aiemmin käytettyä kuvien liimaamista pahvialustaan ei enää suositella, sillä nykyään kuvat pyritään pitämään mahdollisimman hyvin alkuperäisessä asussaan. Säilytyslaatikkoon on hyvä merkitä lyijykynällä sen sisältämien kuvien numerot, jotta yksittäinen valokuva löytyy sitä etsittäessä helpommin. Säilytystiloissa ei tulisi käyttää uusia puuhuonekaluja, sillä niistä saattaa haihtua ilmaan valokuville haitallisia yhdisteitä. Jotta valo ei pääsisi haalistamaan kuvia, on säilytystila usein suunniteltu kokonaan ikkunattomaksi ja siellä pidetään keinotekoista valoa päällä ainoastaan kun tiloissa ollaan. Tilojen puolestaan ei tulisi sijaita kellarissa, sillä usein kellaritilojen päällä kulkevat vesijohdot aiheuttavat tällöin vesivahingon vaaran. Tämän vuoksi kuvia ei myöskään saisi säilyttää suoraan lattian tasolla, vaan kaikki valokuva- ja arkistomateriaali tulisi sijoittaa hyllyille tai paloturvallisiin arkistokaappeihin hieman lattiapinnan yläpuolelle. Uusimmissa, nimenomaan museokäyttöön suunnitelluissa rakennuksissa tämä seikka on usein otettu huomioon ja näissä säilytystilat voivatkin turvallisesti sijaita myös kellarissa. Lämpötilan tulee valokuvien säilytykseen käytetyssä säilytystilassa olla 18⁰C ±2⁰ ja suhteellisen ilmankosteuden 30-40 % ±5 % RF. Edellisten tulee myös pysyä vakaina, sillä kosteuden ja lämpötilan muutokset saattavat itsessään olla haitallisia valokuvien säilyvyydelle.

Arkistotilojen kosteustasapainoa tarkkaillaan mittarilla.

Kirjallisuutta:

Tidens tand, Förebyggande konservering. Riksantikvarieämbetet 1999. (redaktör Monika Fjaestad). Artikkeli Pappersdokument. (kirj. Lars Björdal).

Kuvat kunniaan. Museovirasto 1978. (toimittaneet Sirkku Dölle, Thomas Ehrström, Raimo Fagerström ja Timo Syrjänen)

Valokuvien arkistointi. KR-kirjat Oy, 1982. (toimittaneet Sirkku Dölle, Kaija Miettinen ja Pekka Punkari)

Museonhoidon opas paikallismuseoille. Museovirasto 1985.

Tekstin kirjoitti: museossa kuvaprojektin parissa työskentelevä määräaikainen tutkija

Nautelankosken museo