maanantai 1. kesäkuuta 2020

Vko 23/2020: Katsauksia Liedon historiaan 3: Muinaispitäjästä kirkkopitäjäksi


Menneisyyteen on aina monta tietä. Liedon museon artikkelisarja tarjoaa pieniä polkuja Liedon pitkään historiaan. Artikkelisarjan kolmannessa osassa tarkastellaan Liedon pitäjän syntyä. 


Lieto Aurajokilaakson muinaispitäjän keskuksena

Keskiajan alussa Lieto ja Kaarina muodostivat muinaispitäjän, jonka uskonnolliset, hallinnolliset ja kaupankäynnin keskukset olivat nykyisen Liedon eteläosassa. Sauvalan kylä oli jo esihistoriallisella ajalla tunnettu kauppapaikka. Kauppiaita ja matkamiehiä suojeli sään ja tuulten jumala Ilmarinen, jolta alueen nykyisinkin käytössä oleva nimi on peräisin. Sauvalasta koilliseen laskee Aurajokeen Pyhäoja, jonka lähellä on uhrilehto eli hiisi. Hiisi on antanut nimen koko kylälle ja joidenkin tulkintojen mukaan koko pitäjälle, onhan Liedon ruotsinkielinen nimi Lundo (lund = lehto). Hiidenmäki Tarvasjoen kirkon lähellä on puolestaan saattanut olla ennemminkin lähiseudun eränkävijöiden yhteinen palvontapaikka kuin yhden pitäjän uhrilehto.

Hiidenmäki Tarvasjoella on saattanut olla erämiesten kokoontumispaikka, jossa annettiin uhreja hyvän metsästysonnen toivossa.

Liedon Hiisin kylästä hiukan matkaa joen yläjuoksulle sijaitsee keskiajalta peräisin oleva Moision kartano. Moisio-alkuiset nimet liitetään yleensä vallanpitäjiin, jotka johtivat oikeuslaitosta, hallintoa, puolustusta ja tärkeimpiä uskonnollisia menoja. 
 

Rautakauden kalmistojen erityismerkitys säilyy perimätietona

Eri puolilla Lietoa ollut pieniä, talon tai suvun käyttämiä kulttipaikkoja sekä paikkoja, joihin liittyy uskomuksia. Rautakautisista kalmistolöydöistään tunnettu Loukinaisten Haimionmäki on ollut tärkeä paikka keskiajallakin, sillä helluntaisin ja juhannuksena siellä poltettiin tulia. Hulkkunanmäkeä on pidetty pelottavana paikkana, koska on uskottu, että siellä kummittelee. Tarinat saattavat liittyä Hulkkunanmäen ristiretkiaikaiseen ruumiskalmistoon. Alueelta tunnetaan myös kaksi kuppikiveä, joita on voitu käyttää uhraamiseen sekä hyvän onnen tuottamiseen. 

Kuppikiven syvennyksiin on laitettu viljaa ja vastapoikineen lehmän maitoa hyvän sadon ja karjaonnen takaamiseksi. Kuppeihin sataneella vedellä on uskottu olevan parantavia vaikutuksia.
 
Vintalassa on Merolan myöhäisrautakautinen polttokenttäkalmisto, jonka ensimmäiset löydöt ovat yli sadan vuoden takaa. Kalmiston lähellä olevan Uhrakallion nimi saattaa viitata myöhempään käyttöön uskomuspaikkana. 

Ensimmäiset asiakirjamaininnat Liedosta ja Tarvasjoelta

Uuden uskonnon saapumisesta Lietoon esihistoriallisen ajan lopulla kertoo Sauvalan Ristinpelto, joka on yksi Suomen vanhimpia kristillisiä hautausmaita. Kun Kaarinan ja Liedon muodostama muinaispitäjä jakautui kahtia, syntyi Liedon kirkkopitäjä. Ennen kuin pitäjänkirkko perustettiin Hyvättylään 1200-luvulla, Liedossa oli useita pieniä kyläkirkkoja. 

Ristinpellon aikoinaan kiviaidalla ympäröidyltä hautausmaalta on löytynyt jäänteitä pienestä neliömäisestä kirkollisesta rakennuksesta.

Varhaisin kirjallinen tieto Liedon seurakunnasta on kuitenkin vasta vuodelta 1331 säilynyt asiakirja, jossa Liedon kirkkoherra Pietari mainitaan todistajana turkisveroa koskevassa riidassa. Varhaisempi keskiaikainen Lietoon liittyvä asiakirjamerkintä on maininta vuodelta 1325, kun piispa Pentti sai rahalainan pantiksi puolet Johannes Litenin ja puolisonsa Elenan maaomaisuudesta Loukinaisissa. Seuraavalta vuodelta on Turun linnan isännän Mats Kettilmuddsson testamentti, jolla hän lahjoitti Liedossa sijaitsevan maatilan palvelijalleen. Tarvasjokeen viitataan ensimmäisen kerran Suomen käskynhaltijan kirjeessä vuodelta 1316, jossa mainitaan Kallela ja Yrjäntilä. Aika vähän on siis säilynyt keskiaikaisia lähdemainintoja Liedosta, joka on kuitenkin ollut jo Lieto.


Tekstin kirjoittivat: museonjohtaja ja museoamanuenssi

Artikkeli on julkaistu Turun Tienoossa 28.5.2020.

torstai 30. huhtikuuta 2020

Vko 18/2020: Katsauksia Liedon historiaan 2: Liedon kulttuurimaiseman juuret


Menneisyyteen on aina monta tietä. Liedon museon artikkelisarja tarjoaa pieniä polkuja Liedon pitkään historiaan. Artikkelisarjan toisessa osassa pohditaan rautakauden asutusta ja linnavuorien merkitystä.

 
Aurajokilaaksossa asetutaan aloilleen

Rautakauden kuluessa asutus alkoi vakiintua jokilaaksoissa ja maisema muotoutua sellaiseksi, jona sen periaatteessa tänäkin päivänä näemme. Yksinäistalot tai muutaman talon muodostamat yhteisöt ja niiden yhteyteen perustetut kalmistot sijaitsivat peltojen keskellä pienillä kalliomäillä ja kumpareilla, viljelykseen kelpaamattomalla maalla. Asuinympäristöön kuuluivat lisäksi luonnonniityt, pienet peltotilkut ja metsäalueet.
 
Pohja nykyiselle kulttuurimaisemalle luotiin rautakaudella. Piirros: Kaisa Lehtonen

Rautakautinen asuinrakennus oli usein jaettu kahteen osaan, toinen pääty ihmisiä ja toinen pääty karjaa ja hevosia varten. Harjakattoinen talo rakennettiin pystypaalujen varaan, seinät tehtiin oksapunoksesta, hirrestä tai turpeesta. Kateaineena käytettiin olkea, tuohta tai turvetta. Asuinrakennuksia tärkeämpiä nykytietämyksen kannalta ovat kuitenkin rautakauden ajan hautapaikat. Vainajat poltettiin ja tuhka ripoteltiin maahan usein kivikkoiseen maastoon. Vainajan mukaan saatettiin laittaa hauta-antimia. Nämä polttokenttäkalmistot sijaitsivat talojen lähellä, ja asuinpaikat usein löydetäänkin juuri kalmistokaivausten yhteydessä. Vanhemmalla rautakaudella hautapaikat olivat käytössä melko lyhyitä aikoja, vain noin sadan vuoden ajan. Nuoremman rautakauden kalmistojen pitkäaikainen käyttö 800-luvulta alkaen kertoo siitä, että asutuskin oli jo pysyvää ja jatkuvaa.



Linnavuorten Lieto

Kaskalan, Vanhalinnan ja Viikan linnavuorten lisäksi Kahasvuorta, Keisvuorta, Kärmeorvonmäkeä ja Laakarmäkeä on saatettu rautakaudella käyttää puolustus- tai merkinantotarkoituksessa. Linnavuoret kuuluvat rautakauden kulttuuriin, mutta niiden käytöstä on esitetty erilaisia tulkintoja. Perinteisen puolustus- ja pakopaikan sijaan linnavuoret ovat voineet olla rituaalipaikkoja tai liittyä metsästykseen. Merkit tulenpidosta, poltetut ihmisluut sekä keramiikan palat Vanhalinnan kivimuurien yhteydessä ovat haastaneet perinteisen tulkinnan: puolustus- tai pakolinnaksi mielletty mäki on voinut olla myös kulttipaikka. Kärmeorvonmäen kivirakennelmat taas ovat voineet olla muinaisia pyyntilaitteita, joiden avulla saaliin kulkua ohjataan haluttuun suuntaan.

Yliskulman Kärmeorvonmäen kivilatomukset saattavat liittyä rautakauden ajan metsästykseen.

Kokeet merkkitulista linnavuorilla ovat olleet ristiriitaisia, eikä varmaa tietoa merkkituliketjuista ole. Rautakaudella asutuskeskittymät ovat olleet Aurajoen varrella linnavuorten läheisyydessä, ja vuorilta näkyvät niiden vaikutuspiirissä olevat talot, kalmistot, pellot, niityt ja metsät – hyvä tähystyspaikka siis. Jos katsoo kartalla Vanhalinnan, Viikan ja Kaskalan linnavuoria, herää ajatus, olisiko tulta polttamalla voitu tiedottaa vaarasta mäeltä toiselle sekä lähistön asukkaille. Oli vuoren käyttö sitten mikä tahansa, niin jollakin tavalla tällainen vaikuttava ja ympäristöstään erottuva mäki on palvellut yhteisöään.

Viikan linnavuorelta näkyy kauas yli Savijokilaakson.

Tekstin kirjoittiva: museonjohtaja ja museoamanuenssi
Liedon museo

Artikkeli julkaistiin Turun Tienoossa 30.4.2020.


Kärmeorvonmäen kivilatomuksia

perjantai 17. huhtikuuta 2020

Vko 16/2020: Katsauksia Liedon historiaan 1: Esihistoriaa Liedossa


Menneisyyteen on aina monta tietä. Liedon museon artikkelisarja tarjoaa pieniä polkuja Liedon pitkään historiaan. Aloitetaan perinteisesti muinaishistoriasta – ajasta ennen kuin Lieto oli varsinaisesti Lieto.  


Työkaluistaan kulttuuri tunnistetaan

Vanhimmat tunnetut asuinpaikat Liedossa ajoittuvat mesoliittiselle eli keskiselle kivikaudelle. Jääkauden jälkeen maa nykyisen Liedon alueella kohosi hitaasti merestä, ensin kareina ja luotoina muuttuen pikkuhiljaa rannikoksi ja lopulta sisämaaksi. Tarvasjoelle ensimmäiset ihmiset saapuivat noin 7 000 vuotta sitten, jolloin nykyinen Paimionjokilaakso oli meren rantaa. Aurajokilaaksossa asutus alkoi runsaat 6 000 vuotta sitten, jolloin elettiinkin jo myöhäistä kivikautta.

Kivikauden metsästäjä-keräilijät asettuivat asumaan rannikolle, josta oli hyvät kulkuyhteydet vesireittiä pitkin ja mahdollisuudet kalastaa sekä pyytää hylkeitä muun riistan lisäksi. Työkaluja valmistettiin kivestä, puusta ja luusta. Savesta muovailtiin astioita, jotka koristeltiin kampaleimoin ja poltettiin keramiikaksi. Vainajat haudattiin asuinpaikan lähelle mataliin hautakuoppiin, joihin siroteltiin punamultaa. Vainajan mukaan saatettiin laittaa hauta-antimia: koruja ja metsästysvälineitä. Kivikauden lopulla ryhdyttiin viljelemään maata ja hoitamaan karjaa, koira oli kesyyntynyt ihmisen kumppaniksi jo aiemmin.
Kivikauden pyyntimiehen jäljillä -näyttelyn pienoismallissa kuvataan myös kodin rakentamista.

Kivikauden tärkein työkalu oli kirves, ja se on ollut metsäympäristössä aivan välttämätön kaikenlaisiin puutöihin. Terä kiinnitettiin puuvarteen joko upottamalla varren päähän tehtyyn reikään (oikokirves) tai sitomalla varren päähän tehtyyn rakoon tai oksantynkään (poikkikirves). Kivinen terä puree tuoreeseen puuhun jopa paremmin kuin teräs, käsivartta paksumman rungon saa poikki kymmenessä minuutissa, kunhan oppii oikean tekniikan.
Poikkikirveiden terä laskee toiselta puolelta jyrkemmin. Kaikki maalöydöt ovat meidän yhteistä kulttuuriperintöämme ja ne luetteloidaan Kansallismuseon numeroilla. Tämä komea kivikirves (KM 25831) on otettu talteen Kaurinkoskelta

Kivikauden lopulla uuden aikakauden tulemisesta viestivät osaltaan vasara- eli venekirveet. Ne oli tehty eurooppalaisten metallikirveiden mallin mukaan, joskus jopa niin tarkasti, että valinsauma hiottiin kirveen pohjaan. Vasarakirveet eivät oikein sovellu puutöihin, niiden tehtävä olikin ennemmin kertoa omistajansa korkeasta arvosta.


Metalliset työkalut helpottava elämää

Pronssin käyttö on vain yksi pronssikautisten kulttuurien piirre, metallin käytön omaksumiseen liittyi myös muita tärkeitä muutoksia. Uskomusmaailmassa tapahtui muutos: vainajia ei enää haudattu maan alle, vaan korkealle mäen päälle hiidenkiukaiksi, vareiksi tai kruunuiksi kutsuttuihin röykkiöhautoihin. Liedosta tunnetaan muutamia pronssikautista röykkiöhautoja, joista on löytynyt poltettujen ihmisluiden lisäksi pronssiesineitä.

Kivikauden lopulla oli alettu harjoittaa alkeellista maanviljelystä, pronssikaudella viljanviljely tuotti jo tärkeän osan vuotuisesta ravinnosta. Viljely oli etupäässä kaskeamista, viljoista tunnettiin ohra ja vehnä. Kotieläimiä olivat naudat, lampaat, vuohet, siat ja hevoset. Eläminen vakiintui tietylle paikalle ja asuminen alkoi olla pysyvää, tosin vielä aika hajanaista.
Tasakantaiset reikäkirveet ajoitetaan yleensä pronssikaudelle. Nämä eivät sovellu niinkään puun työstöön, mutta pyyntivälineinä ja aseina ne toimivat hyvin. Kuvan kirves (odottaa KM-numeroa) on löytynyt Pyhällön kylästä.

Asutus vakiintuu rautakauden lopulla

Pronssi ei pehmeytensä vuoksi soveltunut työkalujen materiaaliksi, vasta rauta syrjäytti kiven. Raudan käyttö yleistyi Suomessa nopeasti, koska sitä pystyttiin valmistamaan kotimaisesta suo- ja järvimalmista. Raudan pelkistäminen tapahtui sitä varten rakennetussa uunissa, kuumennuksessa sula rauta valutettiin malmista erilleen. Maanviljelys helpottui ja kehittyi rautaisten työkalujen ansiosta, ihmiset asettuivat aloilleen ja kylien muodostuminen Aurajokilaaksossa alkoi.


Nyt kun Liedon museon näyttelyihin Nautelankoskella ja Tarvasjoella ei pääse toistaiseksi paikan päälle, voi Liedon historiaan tutustua kuitenkin virtuaalisesti museon sivuilla "Liedon historia".

Poikkikirves ja oikokirves. Poikkikirveillä on voitu kovertaa ja veistää suuria runkoja, oikokirveellä kaataa ja halkaista puita. Lauri Nautelan museon näyttelyn kirveet ovat kopioita.


Tekstin kirjoitti: museonjohtaja

Artikkeli julkaistiin Turun Tienoossa 16.4.2020.

keskiviikko 10. heinäkuuta 2019

VKO 28/2019: What do you do in a small museum?


Studying Tourism Technician program in Lisbon, Portugal (and with family in Finland), I was interested to have my internship in a Finnish museum and Nautelankoski museum was the first one to answer back.

The building is surrounded by nature and wildlife, old historical buildings and the Aura river rapids; this environment made the work days feel less chaotic.

The museum has exhibitions about different topics related to the important cultural history and biodiversity of the area. I wasn’t expecting such a diverse museum area in a rather small location and I was excited to learn about it all and contribute as best as I could.


The passionate full-time and part-time workers, interns and volunteers from all ages and backgrounds were all friendly, extremely hard working and treated me with respect, kindness, patience and like an equal.

 I was given differents tasks and jobs throughout my time here, as they were needed. One of my main tasks was cataloguing: a process that happens between receiving an item donation from eager residents of Lieto and the item being used in an exhibition. It includes photographing, researching, measuring, scanning, identifying the item (painting, writing, sewing) and storing. I was impressed with the museum’s organization and meticulous methods used.
 
I also photographed the museum, its surroundings and main events to use in social media promotion; packaged candy, baked pies and made coffee for the museum’s café and shop and guided groups in an ancient techniques lesson of rope making (the exchange was rather amusing with children because of the English/Finnish barrier), among other activities and tasks. Doing these, I’ve improved my language skills, learned about the work and steps to build an exhibition and create activities for the visitors.

After the three months, I appreciate museum’s workers job more because I hadn’t realize how arduous it is and how important it is to keep cultural history and traditions alive. The workers always made me feel like my position was important and useful.

I leave very happy and thankful to have gotten to know the people here, the methods and knowledge I was taught and for the various experiences I had.


Written by: Museum intern

perjantai 28. kesäkuuta 2019

Vko 26/2019: Lauri Nautelan keräämien kolikoiden luettelointia


Olen ollut Liedon museossa tekemässä museologian perusopintoihin kuuluvaa kuukauden mittaista museoharjoittelua. Harjoitteluni aikana olen päässyt tutustumaan käytännössä kulissien takana tapahtuvaan museotyöhön ja samalla olen oppinut paljon uutta. Olen esimerkiksi vetänyt opastuksia, harjoitellut tiedottamista sekä luetteloinut esineitä.

Pääasiallisesti olen keskittynyt harjoittelussani Lauri Nautelan keräämien aasialaisten rahojen luettelointiin. Kolikoiden kanssa työskentely on ollut minulle mieluista, sillä olen kiinnostunut aasialaisista kulttuureista ja olen opiskellut pääaineeni kulttuurihistorian lisäksi esimerkiksi Itä-Aasian tutkimusta sekä kiinan kieltä. Koska suurin osa Lauri Nautelan keräämistä aasialaisista kolikoista on peräisin Kiinasta, on niiden luetteloiminen ollut minulle mahdollisuus hyödyntää Kiinan historian sekä kielen tuntemustani käytännössä.

Kolikoiden tunnistaminen ja luettelointi:

Rahakirjat auttavat kolikoiden tunnistamisessa.

Kiinalaisten kolikoiden tunnistaminen sekä luettelointi ei vaadi kiinan kielen taitoa, mutta kielen osaaminen helpottaa työtä huomattavasti. Kolikoiden kanssa työskentelyssä tärkeintä onkin, että niiden luetteloija kykenee kolikossa olevien merkkien avulla ajoittamaan rahan painovuoden mahdollisimman tarkasti. Painovuoden selvittäminen onnistuu tutkimalla merkeistä, kenen keisarin aikaan raha on painettu. Merkkien tunnistamiseen voi käyttää apuna esimerkiksi ilmaisia sanakirjaohjelmia (esim. Pleco), mihin käyttäjä voi piirtää näkemänsä merkit. Kolikoita voi tunnistaa myös erilaisten kuvia sisältävien rahakirjojen avulla.

Suurin osa luetteloimistani kolikoista on peräisin Qing-dynastian (1644-1911) ajoilta. Tämän aikakauden kolikot ovat usein pyöreitä ja niissä on kaksi puolta. Kolikon etupuolelle on painettu neljä merkkiä. Merkit luetaan järjestyksessä: ylhäältä alas ja oikealta vasemmalle. Etupuolen merkit kertovat valuutan nimen, sekä vallalla olleen keisarin.

Kiinalaisten kolikoiden merkkien lukeminen.

寶, Qianlong Tongbao.










Esimerkkikuvassa on keisari Qianlongin (hallintovuodet: 1735-1796) aikainen kolikko. Kolikossa on merkit  Qian Long Tong Bao, joista muodostuu teksti: Qianlong Tongbao. Kolikko on siis Qianlongin ajalta ja sitä kutsuttiin Tongbaoksi. Koska Qing-dynastia oli mantšujen perustama, on tämän aikakauden kolikoiden toisella puolella usein mantšun tai kiinankielisiä merkintöjä. Esimerkiksi kuvassa olevan kolikon takana on merkintä Boo Yün, missä Boo vastaa etuosan bao merkkiä tarkoittaen arvokasta/valuuttaa ja Yün kertoo kolikon olevan Yunnanin provinssissa painettu.


Kaikki kolikot kuvataan yksitellen.
Kun luetteloija on tunnistanut kolikon merkit ja ajoittanut sen painovuoden, kirjataan kolikon tiedot ensin ylös luettelointikirjaan. 
Sitten kolikoiden tiedot siirretään luettelointiohjelmaan ja kolikoille luodaan saatetietolomakkeet.

Saatetietolomakkeeseen kirjataan ylös mahdollisimman tarkasti kolikon painovuosi, arvo, alkuperämaa sekä mitat. Lomakkeeseen kuvaillaan myös kolikossa olevat merkinnät ja siinä mahdollisesti näkyvät kulumisen merkit. Tietojen lisäämisen jälkeen kolikot kuvataan molemmin puolin ja kuvat liitetään lomakkeen yhteyteen. Kolikoiden määrän ollessa suuri jokaiselle kolikolle ei luoda omaa tietolomaketta, vaan yksi esimerkkikuva voi vastata samanlaisten kolikoiden kokonaisuutta.


Lauri Nautela säilytti rahoja muun muassa Koskenlaskija-rasioissa. Museoissa luetteloinnin yhteydessä kolikot sijoitetaan happovapaasta paperista valmistettuihin pusseihin. Rahakokoelma säilytetään pankkiholvissa.


Kolikoiden luettelointi on vaativaa sekä tarkkaa työtä, mutta harjoitteluni aikana pystyin luetteloimaan noin 6000 kolikkoa. Olen siitä hyvin ylpeä.





Kiinnostuitko? Lue lisää: 


Tekstin kirjoitti: museoharjoittelija
Liedon museo