maanantai 31. elokuuta 2020

Vko 35/2020: Nautelankosken sahan raunioiden rakennusinventointi

 
Vanha saha purettiin vuonna 1922.

Aloitin kuukauden kestävän museologian harjoitteluni elokuussa. Opin käytännön kautta erilaisia museoammattilaisen työtapoja ja yhtenä työtehtäväni oli tehdä rakennusinventointi sahan raunioista. Saha on toiminut 1890-luvulta 1950-luvulle saakka.

Sahan rauniot sijaitsevat kuvan tummansinisen pisteen kohdalla. Raunioiden kohdalta alkaa luontopolku.


Uusi saha rakennettiin vuonna 1922.

Tein rakennusinventoinnin toisen harjoittelijan ja museoavustajan kanssa. Aloitimme rakennusinventoinnin tekemällä selvitystyön sahan historiasta. Selvitystyöhön kuului sahan raunioiden sijainnin paikantaminen kartoista sekä jo tehdyn dokumentointityön selvittäminen. Seuraavaksi menimme paikan päälle tekemään kenttätyötä. Otimme mukaan kameran taltiointia varten, kynän ja paperia pohjapiirrosta sekä mittojen merkitsemistä varten ja tietysti kelamitan, jotta saimme välimatkat mitattua. Myös pitkävartisille kumisaappaille oli käyttöä, sillä paikalle oli kasvanut pitkää kasvillisuutta. Onneksi paikka oli tuttu ja sijaitsi aivan Nautelankosken vieressä, joten meidän ei tarvinnut matkata kovin kauas. Aluksi kenttätyö vaikutti melko haastavalta, koska kokonaisuutta ei hahmottanut heti, sillä rauniot olivat peittyneet kasvuston alle. 

Sahan reunakiviä ja kenttätyöläinen.


Sahasta oli jäänyt näkyville reunakiviä, jotka muodostivat alueen, jossa kaksikerroksinen saharakennus oli sijannut. Jäljelle oli jäänyt myös betonirakennelmia, joista isompi sijaitsi reunakivien keskellä. Siinä oli sijainnut saha ja toisessa betonirakennelmassa oli ollut voimasiirtopyörä. 

Sahan betonirakennelmia.


Yksin kenttätyötä oli mahdotonta tehdä, mutta onneksi meitä oli kolme. Yksi meistä otti kuvia niin työnteosta kuin jäljelle jääneistä sahan rauniosta. Mittaustyö täytyi tehdä kaksin, sillä välimatkaa reunakivillä oli monta metriä. Myös maasto oli toden totta haastava, sillä aina ei nähnyt mihin jalalla astuu. Tovin pähkäilimme mikä väli pitää mitata, sillä näkyvyys kentällä oli paikoin heikko, eivätkä kaikki reunakivet erottuneet heti. Paikoin piti olla kädessä sekä kelamitta että kynä ja paperi mittojen merkitsemistä tai luonnoksen tekemistä varten. Aikamme ulkona työskenneltyämme, nälkä yllätti meidät, ja olikin aika siirtyä sisälle kokoamaan tietoja ylös.



Raunioiden mittaaminen oli tarkkaa puuhaa.





















Sahan raunioiden pohjapiirustus.

Ensin piirsin sahan rauniot puhtaaksi käsin, sillä kentällä käden jälki ei ole kovin vakaa. Mitään kamalan taiteellista piirustusta ei onneksi vaadittu, vaan suoritukseksi riitti lähinnä piirtää pieniä ympyröitä reunakiviksi ja etäisyydet sai kätevästi viivottimella suoraksi piirrettyä. Seuraavaksi täydensin rakennusinventointilomakkeen, johon täytyi etsiä tietoa sekä sahan rakennuksesta että sen historiasta. Löysin tietoa aikani etsittyäni kirjallisuudesta, arkistosta ja Liedon museon omilta nettisivuilta. Lopuksi liitin vielä sahan raunioiden piirroksen ja muutaman valokuvan lomakkeeseen, ja näin sain sen arkistoitua ja rakennusinventoinnin tehtyä.

Tekstin kirjoitti: museoharjoittelija



tiistai 14. heinäkuuta 2020

Vko 29/2020: Punamultamaalin keittoa


Ennen keittämistä pata eristettiin palovillalla.
Aloitin kolmen kuukauden museoharjoitteluni kesäkuussa ja pääsin heti ensimmäisellä harjoitteluviikollani seuraamaan punamultamaalin valmistusta. Punamultamaalia keitettiin
Nautelankosken museossa perinteisin menetelmin. Maalin keiton valmistelut aloitettiin aamulla noin kello kahdeksan aikaan, jolloin punamultamaalin keittoon käytettävä pata eristettiin palovillalla ja padan alle rakennettiin tulipesä. Maalia valmistettiin noin viisi tuntia, josta keittoaika oli noin kolme tuntia.

Käytimme punamultamaalin keitossa Museoviraston ohjetta               (Panu Kaila): 

40 l vettä 
1.6 kg rautasulfaattia 
3.2 kg ruis- tai vehnäjauhoja
6.6 kg punamultaa 
1.3 l vernissaa 
53 g suolaa

Koska maalia oli tarkoitus keittää 40 litraa, kaadettiin pataan valmisteluiden jälkeen vettä noin 30 litraa ja sytytettiin tuli. Keittopataan täytyy jäädä reilusti tilaa, koska maali saattaa kuohahtaa helposti yli. Jäljelle jäänyt 10 litraa vettä jaettiin kahteen ämpäriin ja ämpäreissä olevaan kylmään veteen sekoitettiin vehnäjauhot, sillä jauhoja ei kannata kaataa kaikkia samaan astiaan. Nautelankosken museossa maalin valmistamiseen käytettiin vehnäjauhoja, mutta punamultamaalin valmistuksessa voi käyttää myös ruisjauhoja. Ruisjauhon käyttö keittomaalin valmistuksessa on ollut perinteinen tapa ja se oli ennen yleisempää, sillä ruisjauho oli halvempaa kuin vehnäjauho.

Rautasulfaatin jälkeen pataan lisättiin vehnäjauhoseos.
Ensin veteen lisättiin rautasulfaatti hyvin sekoittaen. Rautasulfaatti toimii maalin kiinnitysaineena. Seuraavaksi joukkoon kaadettiin veteen sekoitetut vehnäjauhot. Vehnäjauhoseos on hyvä lisätä pataan, kun vesi on lämmennyt höyryäväksi, mutta ei vielä kiehu. Vehnäjauhojen lisäämisen jälkeen punamultamaaliseosta haudutettiin noin kolme tuntia koko ajan hämmentäen. Keitoksen lämpötilaa säännösteltiin tulipesää kohentamalla. Tulipesästä poistettiin palavaa puuta lapiolla, jos keitos alkoi kiehua liikaa. Vehnäjauhoseosta hitaasti hauduttamalla punamultamaaliin saatiin hyvä liisteri.

Maalipohjan rakenne tarkistettiin ja lisättiin keitokseen vernissaa.
Kun maalipohjaa oli haudutettu noin kolme tuntia, tarkistettiin sen rakenne. Kun sekoitusmelan kärjestä valuva seos on nauhamaista eikä pisaroi, on liisteri valmis. Tässä vaiheessa maaliin voi lisätä öljyä maalia vahvistamaan. Museolla käytimme vernissaa. Vernissaa on hyvä lisätä aina, jos maalattava pinta on hyvin sileä tai tiivis.

Viimeisenä joukkoon lisättiin punamulta sekä suolaa.






Seuraavaksi joukkoon lisättiin sekoittaen punamulta, jonka lisäyksen aikana seoksen kuumentumista kiehuvaksi pyrittiin välttämään, koska punamulta saattaa kuohua voimakkaasti yli. Kun punamulta oli sekoitettu hyvin seokseen, lisättiin joukkoon vielä punamultamaalin säilyvyyttä edistävää suolaa. Suolaa lisäämällä punamultamaalin säilyvyysaika on noin 1-2 viikkoa.

Valmista maalia testattiin laudankappaleeseen.
Punamultamaalia testattiin sivelemällä sitä laudankappaleeseen. Maali on valmista, kun se levittyy hyvin ja koekappaleesta ei sen kuivuttua irtoa punamultaa kädellä pyyhkäisemällä.








Vernissa paksuntaa maalia ja jäähtyneenä keittomaali on hieman tiksotrooppista eli hyytelömäistä. Tarvittaessa maalia voi ohentaa suolavedellä, mutta sen käyttöä olisi syytä välttää, koska suolavesi vähentää maalin liisteripitoisuutta. Maalia voi notkistaa myös lämmittämällä sen uudelleen.

Nautelankosken myllyn uudet räystäslaudat maalattiin punamultamaalilla.
Kun maali oli valmista, pääsin muutaman päivän päästä hetkeksi kokeilemaan lautojen maalaamista. Työmiehet maalasivat Nautelankosken museon myllyn uudet räystäslaudat ja asensivat ne paikoilleen. Museon asiakkaat ovatkin jo kehuneet myllyn päädyn uutta ilmettä!

Myllyn kunnostettu pääty näyttää nyt tältä.


Tekstin kirjoitti: Museoharjoittelija
Liedon museo

maanantai 1. kesäkuuta 2020

Vko 23/2020: Katsauksia Liedon historiaan 3: Muinaispitäjästä kirkkopitäjäksi


Menneisyyteen on aina monta tietä. Liedon museon artikkelisarja tarjoaa pieniä polkuja Liedon pitkään historiaan. Artikkelisarjan kolmannessa osassa tarkastellaan Liedon pitäjän syntyä. 


Lieto Aurajokilaakson muinaispitäjän keskuksena

Keskiajan alussa Lieto ja Kaarina muodostivat muinaispitäjän, jonka uskonnolliset, hallinnolliset ja kaupankäynnin keskukset olivat nykyisen Liedon eteläosassa. Sauvalan kylä oli jo esihistoriallisella ajalla tunnettu kauppapaikka. Kauppiaita ja matkamiehiä suojeli sään ja tuulten jumala Ilmarinen, jolta alueen nykyisinkin käytössä oleva nimi on peräisin. Sauvalasta koilliseen laskee Aurajokeen Pyhäoja, jonka lähellä on uhrilehto eli hiisi. Hiisi on antanut nimen koko kylälle ja joidenkin tulkintojen mukaan koko pitäjälle, onhan Liedon ruotsinkielinen nimi Lundo (lund = lehto). Hiidenmäki Tarvasjoen kirkon lähellä on puolestaan saattanut olla ennemminkin lähiseudun eränkävijöiden yhteinen palvontapaikka kuin yhden pitäjän uhrilehto.

Hiidenmäki Tarvasjoella on saattanut olla erämiesten kokoontumispaikka, jossa annettiin uhreja hyvän metsästysonnen toivossa.

Liedon Hiisin kylästä hiukan matkaa joen yläjuoksulle sijaitsee keskiajalta peräisin oleva Moision kartano. Moisio-alkuiset nimet liitetään yleensä vallanpitäjiin, jotka johtivat oikeuslaitosta, hallintoa, puolustusta ja tärkeimpiä uskonnollisia menoja. 
 

Rautakauden kalmistojen erityismerkitys säilyy perimätietona

Eri puolilla Lietoa ollut pieniä, talon tai suvun käyttämiä kulttipaikkoja sekä paikkoja, joihin liittyy uskomuksia. Rautakautisista kalmistolöydöistään tunnettu Loukinaisten Haimionmäki on ollut tärkeä paikka keskiajallakin, sillä helluntaisin ja juhannuksena siellä poltettiin tulia. Hulkkunanmäkeä on pidetty pelottavana paikkana, koska on uskottu, että siellä kummittelee. Tarinat saattavat liittyä Hulkkunanmäen ristiretkiaikaiseen ruumiskalmistoon. Alueelta tunnetaan myös kaksi kuppikiveä, joita on voitu käyttää uhraamiseen sekä hyvän onnen tuottamiseen. 

Kuppikiven syvennyksiin on laitettu viljaa ja vastapoikineen lehmän maitoa hyvän sadon ja karjaonnen takaamiseksi. Kuppeihin sataneella vedellä on uskottu olevan parantavia vaikutuksia.
 
Vintalassa on Merolan myöhäisrautakautinen polttokenttäkalmisto, jonka ensimmäiset löydöt ovat yli sadan vuoden takaa. Kalmiston lähellä olevan Uhrakallion nimi saattaa viitata myöhempään käyttöön uskomuspaikkana. 

Ensimmäiset asiakirjamaininnat Liedosta ja Tarvasjoelta

Uuden uskonnon saapumisesta Lietoon esihistoriallisen ajan lopulla kertoo Sauvalan Ristinpelto, joka on yksi Suomen vanhimpia kristillisiä hautausmaita. Kun Kaarinan ja Liedon muodostama muinaispitäjä jakautui kahtia, syntyi Liedon kirkkopitäjä. Ennen kuin pitäjänkirkko perustettiin Hyvättylään 1200-luvulla, Liedossa oli useita pieniä kyläkirkkoja. 

Ristinpellon aikoinaan kiviaidalla ympäröidyltä hautausmaalta on löytynyt jäänteitä pienestä neliömäisestä kirkollisesta rakennuksesta.

Varhaisin kirjallinen tieto Liedon seurakunnasta on kuitenkin vasta vuodelta 1331 säilynyt asiakirja, jossa Liedon kirkkoherra Pietari mainitaan todistajana turkisveroa koskevassa riidassa. Varhaisempi keskiaikainen Lietoon liittyvä asiakirjamerkintä on maininta vuodelta 1325, kun piispa Pentti sai rahalainan pantiksi puolet Johannes Litenin ja puolisonsa Elenan maaomaisuudesta Loukinaisissa. Seuraavalta vuodelta on Turun linnan isännän Mats Kettilmuddsson testamentti, jolla hän lahjoitti Liedossa sijaitsevan maatilan palvelijalleen. Tarvasjokeen viitataan ensimmäisen kerran Suomen käskynhaltijan kirjeessä vuodelta 1316, jossa mainitaan Kallela ja Yrjäntilä. Aika vähän on siis säilynyt keskiaikaisia lähdemainintoja Liedosta, joka on kuitenkin ollut jo Lieto.


Tekstin kirjoittivat: museonjohtaja ja museoamanuenssi

Artikkeli on julkaistu Turun Tienoossa 28.5.2020.