Viikko 44: Kerro muistosi Ristinpellosta

Ristinpelto on Liedon Sauvolassa (Sauvala) sijaitseva ristiretkiaikainen kalmistoalue, jonne on Lounais-Suomen varhaisimman kristillistymisen aikana haudattu yli 150 vainajaa. Kalmistoa on tutkittu arkeologisin kaivauksin useita kertoja ja niissä on löydetty alueelta palaneen rakennuksen jäänteitä sekä mahdollisesti kellotapulin paikka. Perimätarun mukaan Ristinpellolla on aina oltava pystytettynä risti, joka estää ”kerupääpoikia” nousemasta haudoistaan häiritsemään eläviä.

Lietolaisten muistot menneisyydestä ovat ainutlaatuinen osa varsinaissuomalaista kulttuuriperinnettä ja niiden tallettaminen tuleville sukupolville on merkittävä osa paikallista museotyötä. Teen Turun yliopiston museologian oppiaineeseen teemaseminaaritutkielmaa, jossa selvitän yhteistyössä Nautelankosken museon kanssa Liedon Ristinpellon ristin esineellistä elämänkaarta sekä ristin ja kalmistoalueen merkitystä lietolaisille. Tavoittaakseni lietolaisten näkemyksen alueesta ja ristin merkityksestä suoritan aiheeseen liittyviä haastatteluja sekä kyselytutkimuksen, johon tämä kirjoituspyyntö liittyy. Monipuolisen ja kattavan muistitietoaineiston kokoamiseksi jokainen vastaus on tärkeä.

Onko Sinulla muistoja tai mielipiteitä liittyen Liedon Ristinpeltoon? Kerro kokemuksistasi vapaamuotoisella kirjoituksella. Voit lähestyä aihetta esimerkiksi kertomalla alueella järjestetyistä tapahtumista, joihin olet osallistunut. Voit pohtia ristin merkitystä itsellesi ja sitä, kuinka se vaikuttaa kalmistoalueen luonteeseen. Oletko käynyt alueella hiljentymässä tai retkeilemässä, miksi/mikset? Kerrothan myös kuinka usein olet käynyt Ristinpellolla, käytkö alueella esim. kerran vuodessa tai useammin/harvemmin. Voit lisäksi pohtia alueen tulevaisuutta ja kertoa mielipiteesi ristin säilyttämisestä ja uusimisesta.

Taustatietona kerro vähintään ikäsi, sukupuolesi ja suhteesi Lietoon ja Ristinpeltoon (esim. syntyperäinen lietolainen / muuttanut paikkakunnalle). Halutessasi voit kertoa suhteestasi Lietoon enemmänkin. Tutkimuksessa vastaukset tullaan käsittelemään siten, ettei yksittäistä vastaajaa voi tunnistaa. Mikäli haluat vastaukseesi viitattavan nimelläsi, mainitse asiasta kirjoitelmasi yhteydessä.

Vastauksia käytetään tutkimustarkoituksissa (viittaukset ja sitaatit tutkimuksissa, näyttelyissä, julkaisuissa) ja ne arkistoidaan Nautelankosken museoon, josta ne ovat tutkijoiden käytössä arkiston käyttösääntöjen mukaisesti.

Kirjoitukset pyydetään palauttamaan 1.12.2011 mennessä sähköpostitse osoitteeseen museo@nautelankoski.net, Nautelankosken museon sähköisellä palautelomakkeella http://www.nautelankoski.net/palaute.php tai postitse osoitteeseen: Nautelankosken museo, Nautelankoskentie 40, 21360 Lieto As. (kuoreen merkintä ”Ristinpelto”). Mikäli sinulla on kysymyksiä tutkimukseen liittyen tai haluat kirjoittamisen sijaan kertoa kokemuksistasi suullisesti, voit ottaa yhteyttä Nautelankosken museon tutkijaan, puh. 02 489 2400. Kaikkien vastanneiden kesken arvotaan 10 kpl Esihistorian jäljillä Liedossa –julkaisua. Halutessasi osallistua arvontaan liitä vastauksesi mukaan yhteystietosi.

Ystävällisin terveisin,

Helga Lähdemäki

HuK, tutkija

Turun yliopisto / Nautelankosken museo

Tekstin kirjoitti: Nautelankosken museon tutkija

Nautelankosken museo

Viikko 37: Myllyn turbiinin laakerin korjaus

Nautelankosken vanhassa myllyssä pyörivä generaattori on tuottanut museolle sähköä jo kymmenen vuoden ajan. Muutama viikko sitten generaattori piti kuitenkin ottaa pois käytöstä, sillä yksi sen laakereista oli mennyt epäkuntoon. Epäkuntoon mennyt laakeri sijaitsee pystyturbiinista lähtevän akselin yläosassa, hihnapyörän alla. Ennen kuin korjaajan oli mahdollista päästä käsiksi itse laakeriin, tuli kaikki sen päällä oleva purkaa varovaisesti pois.

Hihnapyörän nostaminen laakerin päältä osoittautuikin varsin ongelmalliseksi. Toista sataa kiloa painavaa pyörää kun ei niin vain nostettu pois paikaltaan. Hihnapyörän alla sijaitsevaa laakeria ei kuitenkaan edes näe, jos pyörä on paikallaan, puhumattakaan että sitä päästäisiin korjaamaan. Pyörä oli ensin saatava pyörittämällä nostettua akselin päähän asti. Tämä tapahtui niin, että korjaaja viritti kaksi kierteistä tankoa kulkemaan pyörän pinnojen läpi. Putki tuettiin alhaalta ja lukittiin ylhäältä valtavan kokoisilla muttereilla. Sitten tankoja kierrettiin yhtä aikaa yhtä paljon ja lopulta pyörä oli noussut akselin päähän asti.

Hihnapyörä

Seuraava vaihe oli hihnapyörän paikaltaan poisnostaminen. Narujen avulla pyörä tuettiin yläpuolelle asetettuun puulankkuun, jonka jälkeen siitä purettiin pois kiertämiseen vaaditut apuvälineet. Kun hihnapyörä oli enää narun varassa, miehet nostivat tukkia sen verran, että pyörä kippasi akselin päältä pois lattialle asetetun toisen lankun päälle. Painavuudestaan huolimatta hihnapyörä on herkästi rikkoutuva. Lopulta se vieritettiin seinustalle odottamaan korjauksen ajaksi.

Kuulalaakeri

Reiän suurentamista hiomalla

Laakeri tuli nyt vihdoin näkyviin, mutta edelleen sen päältä piti poistaa jos jonkinlaisia renkaita. Myös uusia ongelmia tuli vastaan. Hihnapöly yhdessä rasvanpuutteen kanssa oli hitsannut laakerin sisärenkaan kiinni akseliin. Sen irrottaminen miesvoimalla osoittautui mahdottomaksi. Laakerin ulkorengas lähti irti, kun laakerin sisällä olleet kuulat saatiin pois. Vanha myllyrakennus korjauspaikkana tuo tilanteeseen omat haasteensa. Vaikka mylly onkin ulkoa harmaakivinen, on se sisältä puinen. Lisäksi viljapöly on tullut rakennukseen jäädäkseen. Kipinöitä aiheuttavien työkalujen käyttö on tällöin haasteellista, sillä yksi pieni kipinä voi sytyttää koko myllyn tuleen.

Kuulien poimintaa laakerista

Korjaajan oli kuitenkin pakko turvautua rälläkkään, sillä keinot loppuivat muuten kesken. Pitkän valmistelun jälkeen sisärengas saatiin vihdoin irrotettua pois akselin ympäriltä rälläkän, lekan ja sorkkaraudan avulla. 

Voitto jäi kovin lyhyeksi, kun huomasimme, että kuulalaakerin alla sijaitsi vielä painelaakeri, joka oli myös hitsautunut akseliin kiinni. Renkaita hiottiin, sahattiin ja leikattiin - välillä lekan ja ruuvimeisselin avulla auottiin. Lopulta molemmat laakerit oli saatu irrotettua pois ja vasta nyt korjaajan oli mahdollista nähdä, mitä vahinkoa rikkoutuneet laakerit olivat aiheuttaneet. Uusien laakereiden lisäksi korjattavaa löytyi myös itse akselista, sillä rikkoutuneet laakerit olivat vahingoittaneet sen runkoa. 

Kuula- ja painelaakerin välinen soviterengas

Lopuksi ympäristö siivottiin imuroimalla

Vian selvittyä korjaaja jäi pohtimaan parhaita mahdollisia ratkaisuja, jotta myllyn generaattori voitaisiin ottaa taas mahdollisimman pian käyttöön. Nautelankosken myllyyn rakennettu generaattori on ainokainen, ei ole toista ihan samanlaista. Se on rakennettu paikalleen, joten valmiita varaosia ei juurikaan ole saatavilla. Ammattitaitoinen korjaaja valmistaa tai valmistuttaa piirroksiensa perusteella uudet osat, jotta myllyn generaattori taas talvella tuottaisi museolle sähköä.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 36: Valtakunnalliset arkeologian päivät 2011: pyöräretki Kaskalan linnavuorelle

Valtakunnallisia arkeologian päiviä vietettiin tänä vuonna 2.–3. syyskuuta. Tuolloin järjestettiin ympäri Suomea erilaisia arkeologiaan liittyviä tapahtumia. Nautelankosken museo järjesti lauantaina 3.9. opastetun pyöräretken Kaskalan linnavuorelle ja muille lähiseudun muinaisjäännöksille. Kaikki tämän vuoden kohteet sijaitsivat Aurajoen itäpuolella. Pyöräretken aikana tulivat tutuiksi Kukkarkosken kivikautiset asuinpaikat I j II sekä Kukkarkoski I:n läheisyydessä sijainnut kivikautinen kalmisto, Merolan rautakautinen kalmisto ja kivikautiset asuinpaikat, Kylätalon rautakautinen kalmisto, Ryökkään moniperiodinen asuinpaikka, Yli-Poron kuppikivi ja Kaskalan linnavuori. Pyöräretkellä oli oppaan lisäksi kuusi osallistujaa.

Museon pihassa kerrottiin aluksi pyöräretken ohjelma, jonka jälkeen kerrottiin pyöräreitin maisemasta ja maiseman esihistoriasta ja historiasta. Seuraavaksi esiteltiin lyhyesti, mitä muinaisjäännökset ovat ja kerrottiin hieman niiden hoidosta. Lopuksi kuvattiin arkeologiseen tutkimukseen kuuluvia vaiheita ja korostettiin, että arkeologi tekee paljon muutakin kuin kaivaa. Osallistujat saivat vielä ennen lähtöä pyöräretken kohteet esittelevän kartan.

Karttapohja: Museoviraston muinaisjäännösrekisteri

Ensimmäinen pysähdys oli heti museoalueella Aurajoen toisella puolella, sillä Kukkarkoski I:n kivikautinen asuinpaikka ja kalmisto sijaitsevat heti sillalta nousun jälkeen vasemmalla. Asuinpaikka on sijainnut Aurajokeen viettävällä rinteellä ja kalmisto asuinpaikan läheisyydessä, asuinpaikan yläpuolella. Alue on ollut kivikaudella pieni saari merenlahden pohjukassa, ja se erottuu yhä maastosta kohoumana. Merenlahti on maankohoamisen myötä ”muuttunut” Aurajoeksi. Kukkarkosken haudoista on löydetty merkittävä määrä hienoja meripihkakoruja sekä liuske- ja piiesineitä. Kukkarkoski II:n kohdalla ei pysähdytty, mutta sen näki pyöräillessä katsoessaan vasemmalle pian Vintalantielle siirtymisen jälkeen. Kukkarkoski II sijaitsee noin 300 metrin päässä Kukkarkoski I:stä kaakkoon. Kukkarkoski II on asuinpaikoista vanhempi, ja ilmeisesti sieltä on siirtynyt ihmisiä Kukkarkoski I:n asumaan. Kukkarkosken asuinpaikoilla on asuttu noin 5000 vuotta sitten neoliittisella kivikaudella.

Merolan talon ympäristössä on useita kivikautisia löytöpaikkoja, jotka liittyvät kaikki ilmeisesti samaan kokonaisuuteen. Alueella sijaitsee myös Merolan rautakautinen polttokenttäkalmisto. Merolassa pyöräretkeläiset pääsivät näkemään asuinpaikoilta löydettyjä kivikautisia esineitä ja polttokenttäkalmistosta löydettyjä rautakautisia esineitä, jotka Museovirasto oli lähettänyt talon väelle. Merolassa opastus keskittyi polttokenttäkalmistoon, joka on yksi rautakauden kalmistotyypeistä. Siinä on yhdestä neljään kivikerrosta, mutta ei yleensä selviä latomuksia tai röykkiöitä erotettavissa, vaan hautauksen päälle on vain heitelty kiviä. Merolan polttokenttäkalmistoon liittyykin erikoisuus: sen läheisyydessä on kiviladelma, jonka arkeologi Ella Kivikoski on tulkinnut ihmisen tekemäksi. Nykyään polttokenttäkalmistosta ei näy maan pinnalle juuri mitään. Polttokenttäkalmisto on selvästi yhteisöllinen hautaus, jossa yksilöitä on vaikea erottaa. Merolan polttokenttäkalmiston vanhimmat hautaukset ovat kansainvaellusajalta 1500 vuoden takaa ja nuorimmat viikinkiajalta noin 1000 vuoden takaa.

Kylätalon rautakautinen kalmisto sijaitsee mystisesti ikään kuin talon kellarissa, vaikka kalmisto on toki ollut olemassa ensin ja talo on rakennettu myöhemmin sen päälle. Ennen talon rakentamista kalmisto on ollut pieni kumpare peltojen keskellä. Paikalta on löytynyt runsaasti esineistöä 1000-luvulta, ja ilmeisesti paikalla on ollut ruumishautauksia. Hienoin löytö lienee ollut ensin kultakypäräksi luultu kultakruunu, joka piti toimittaa Kansallismuseon kokoelmiin, mutta myytiinkin kultasepälle Turkuun. Samanlainen kruunu on löydetty Kroatiasta.

Ryökkään asuinpaikka on sijainnut Rähälän krotin pohjoispuolella vanhalla Rähälän Ryökkään kylämäen tontilla. Paikalta on löydetty kivikautisia, myöhäisrautakautisia ja historiallisen ajan asuinpaikkalöytöjä, esimerkiksi keramiikkaa ja metalliesineitä. Nuorimmat löydöt ovat 1800-luvulta. Kaivaustutkimuksia on tehty tielinjan oikaisun takia, ja asuinpaikka jääkin nykyisen tien alle.

Yli-Poron kuppikivi on yksi Liedon monista kuppikivistä. Se sijaitsee sellaisessa paikassa, että sen sijainti pitää tietää ja kulkea Yli-Poron talon pihamaan poikki, jos kiveä aikoo mennä katsomaan. Pyöräretkeläisille olikin sovittu opastus kuppikivelle ”talon puolesta”. Kuppikivissä on ihmisen tekemiä kuppeja. Yli-Poron kuppikivessä niitä on kolme. Kuppikivien merkitys on epäselvä. Kupit on ehkä hakattu, jotta niihin voitaisiin uhrata esimerkiksi viljanjyviä hyvän sadon toivossa. Yksi kuppikivien selitys on rajakivi. Yli-Poron kuppikivi sijaitseekin Yli-Poron ja Peuran maiden rajalla. Kuppikiven läheisyydessä on talon väen mukaan sijainnut myös tuulimylly, joka on purettu. Yli-Poron talon pihamaalta on löytynyt koekaivauksissa sekoittuneena eri-ikäisiä asuinpaikkalöytöjä: rautakaudelta keramiikkaa ja kuonaa ja historialliselta ajalta tiiliä, lasia ja fajanssia.

Kaskalan linnavuori on yksi Liedon kolmesta linnavuoresta. Muut ovat Vanhalinna ja Viikka. Muinais- ja mäkilinnaksikin kutsuttu linnavuori on kallioisella mäellä sijainnut esihistoriallinen puolustusvarustus. Kaskala jakaantuu kahteen mäkeen, joista pohjoisemmalla kulkee kivivalli mäen keskikohdan poikki. Pari metriä leveä valli on tehty suurista kivistä, ja se tekee pohjoispäässään jyrkän mutkan. Valli erottuu maastossa ja on arkeologi Hjalmar Appelgrenin mukaan ihmisen tekemä. Kaskalaa on tutkittu hyvin vähän eikä siellä ole tehty ollenkaan arkeologisia kaivauksia, joten linnavuorelta ei ole löydetty mitään. Appelgrenin tekemän tarkastuksen lisäksi Kaskalassa ovat käyneet tutkimusmielessä vain Matti Huurre sekä Lea Degerholm ja Juha Ruohonen tekemässä inventoinnin. Koska Kaskala ei ole Museoviraston hoitorekisterissä, sitä ei pidetä paljaslakisena kuten Vanhalinnaa. Niinpä Kaskalan hahmottaa linnavuoreksi vain kiipeämällä sen päälle. Korkeimmalla kohdalla seisoessaan voi kuvitella puut pois, jolloin hahmottaa, miten hyvä näkymä mäeltä on ollut Aurajoelle. Näin lähestyvät vieraat alukset on havaittu jo kaukaa. Kaskalan päältä hahmottaa myös, miten jyrkkä joelle päin näkyvä länsireuna on. Tämä on estänyt linnavuorelle kiipeämisen siitä suunnasta, ja kulku on tapahtunut jostain loivasta kohdasta. Kaskalan linnavuorta ei voida ajoittaa tarkasti tutkimusten ja löytöjen puutteen takia, mutta yleisesti ottaen linnavuoret ovat rautakautisia.

Tekstin kirjotti museoavustaja

Nautelankosken museo

Viikko 34: Liedon päivä ja lietolaisten sotatie

Liedon päivä

Nautelankosken museossa vietettiin perinteiseen tapaan Liedon päivää avoimien ovien merkeissä. Museovierailla oli mahdollisuus tutustua Lauri Nautelan museossa sekä kotiseutumuseon tiloissa oleviin näyttelyihin. Kotiseutumuseoon pääsi oppaan matkassa tasatunnein tutustumaan maaseudun perinteisestä rakentamisesta kertovaan näyttelyyn Piilukirves ja punamultaa. Näyttelyssä on esillä työkaluja, valokuvia ja tekstejä selittäviä piirroksia esimerkiksi hirsisalvosnurkista ja hirsirakennuksen rakenteista. Kotiseutumuseon tuvan puolella taas oli mahdollista nähdä miltä 1930-luvun myllärin asunto on näyttänyt.

Lauri Nautelan museossa esillä oleva Raha –kerätty ja kätketty kertoi kiinnostuneille Suomen alueella käytetyn rahan historiasta. Näyttely pohjaa Lauri Nautelan numismaattiseen kokoelmaan. Lisäksi tutustuttavissa olivat perusnäyttelyt Kivikauden pyyntimiehen jäljillä sekä Elävä joki- dioraama. Museolla alkukesästä avautuneeseen Jatkosodan valokuvia –näyttelyyn oli mahdollista tutustua konfliktiarkeologi Riku Kauhasen johdolla. Valokuvien lisäksi Kauhasella oli karttoja, joiden avulla hän kertoi ja näytti miten ja missä lietolaiset sodan aikana liikkuivat.

Lietolaisten sotatie jatkosodassa

Varsinais-Suomen sotilasläänistä kootun ensimmäisen divisioonan perustamisen myötä lietolaisia koottiin Liedon suojeluskuntatalolle. Suojeluskuntatalolla selvisi kuitenkin, että viestimiehiksi ajatelluista lietolaisista vain kolmanneksella oli viestikoulutus. Jalkaväkirykmentti 35 muodostuikin varsinaissuomalaisista sotilaista ja mukana oli myös paljon lietolaisia. JR 35 jakaantui muiden rykmenttien tavoin kolmeen pataljoonaan, joissa kaikissa oli mukana myös lietolaisia. Lietolaisia palveli myös muissa joukoissa kuten esimerkiksi päämajan kaukopartioissa. Liedon suojeluskuntatalolta aloitettiin kuljetukset Lahden seudulle, josta edelleen jatkettiin Kaltimon ja Korpiselän kautta Aunuksen suuntaan. 

 

JR 35 alistetiin Karjalan armeijalle ja se eteni käskyjen mukaan Vieljärvelle, jonne rykmentti vielä siirtyi kokonaisuudessaan. Lietolaiset pysyivät paikoillaan Vieljärven alueella taisteluissa noin kuukauden ajan ja osa museon kokoelmissa olevista valokuvista onkin otettu siltä alueelta. Vieljärven taistelut vaativat myös jatkosodan ensimmäiset lietolaisuhrit kolmen kaaduttua pommituksissa. Hyökkäyksen edetessä pataljoonat olivat jo erillään tukemassa hyökkäystä niille määrätyllä tavalla. JR 35 jatkaessa Pyhäjärven kautta matkaa kohti Petroskoita oli se koko ajan alistustehtävissä. Pataljoonia määrättiin milloin minnekin suuntaan motteja saartamaan tai siivoamaan taikka joukkoja täydentämään. Koko jalkaväkirykmentti eteni koukkailemalla kohti Maaselän kannasta. 

Pyhäselältä edettiin kohti Petroskoita ja ensimmäiset suomalaiset siellä olivatkin varsinaissuomalaisia. Kaupungissa ensimmäisenä liehunut Suomen lippu oli Euran lottien tekemä. JR 35 jatkoi Petroskoista yhä pohjoisemmaksi ja saavutti loka-marraskuusta Karhumäen. Miehet olivat nyt kesäkuusta asti edenneet kannasta eteenpäin. Karhumäellä saatiin hetki nauttia kauan kaivatusta levosta ja alueelta onkin otettu paljon valokuvia, joita on esillä Nautelankosken museon Jatkosodan valokuvia -näyttelyssä. Koko Maaselän kangas saadaan vallattua 1942 alkuvuoteen mennessä. JR 35:n asema oli ensin Krivin lohkolla, mutta syyskuussa se oli siirretty jo hieman etelämmäs Poventsan lohkolle. Lietolaiset rakensivat myös puolustusasemia Karhumäestä länteen sijaitsevalla Ahvenjärvellä asemasodan aikaa. 

Samaan aikaa, kun JR 35 oli edennyt Maaselälle, oli lietolaisia joukoissa mukana myös etelämpänä Koivistossa ja Viipurin Suurlahdella. Pohjoisin paikka, jossa tiettävästi on ollut ainakin yksi JR 14 palvellut lietolaissotilas, on menetetyn käsivarren suunnalla sijaitseva Tschapr-järvi. Koska JR 35 oli usein alistustehtävissä, lietolaisia sotilaita joutui mitä erilaisimpiin paikkoihin ja tehtäviin. Lietolaisten sotatie Maaselälle olikin varsin pitkä ja sisälsi paljon koukkauksia. Useat järvet sekä ryteiköt tekivät maastosta, jossa sotilaat etenivät ja taistelivat, varsin raskaan. 

Venäjän suurhyökkäyksen alettua Maaselältä siirrettiin joukkoja etelämmäksi auttamaan. JR 35 osallistui taisteluihin Viipurin pohjoispuolella sijaitsevassa Pyöräkankaassa, Talin ja Ihantalan lähistöllä. Maaselältä miehiä siirrettiin myös Laatokka-Syskyjärvi-Loimola –linjalle ja lopulta Suojoen ja Loimolan kautta miehiä siirrettiin Karjalasta pois.

Suomen armeijan päämajalla oli sodan aikana kaukopartiotoimintaa, johon osallistui myös lietolaisia. Päämajalla oli neljä kaukopartio-osastoa. Kaukopartion toiseen osastoon, Osasto Kuismaseen kuului kaksi lietolaista. Nämä linjojen taakse keskittyneet partiot olivat luonteeltaan erilaisia JR 35 tehtävien kanssa ja miehiltä vaadittiinkin erityisen hyvää kuntoa ja kestävyyttä sekä aseenkäsittelytaitoa. Talvella reissut tehtiin hiihtäen ja kesällä lentokoneet lennättivät joukot tehtäväalueen läheisyyteen. Etäisin Osasto Kuismasen, OsKun, partioista kävi 300 km päässä Moskova-Arkangeli-radalla ja mukana oli myös toinen OsKun lietolaisista. Hän on kauimpana idässä jatkosodan aikana käynyt lietolainen. 

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 33: Radioamatööripäivä Nautelankosken museossa

Nautelankosken museossa vietettiin sunnuntaina radioamatööripäivää. Radioamatööriharrastuksen ideana on oman radiolähettimen avulla pitää yhteyttä muihin alan harrastajiin. Pelkästään Suomessa harrastajia on yli 5000. Maailmanlaajuisesti radioamatöörejä on noin kolme miljoonaa, joten myös kansainvälinen yhteydenpito on mahdollista ja varsin suosittua. Yhteyttä toisiin radioamatööreihin voi pitää puhuen, sähköttämällä, digitaalisesti, TV-kuvia vaihtamalla tai satelliitin avulla. Radioamatööritutkinnon suorittamalla on mahdollisuus Viestintäviraston luvalla pitää hallussa ja käyttää radioamatööriasemaan kuuluvia lähetinlaitteita.

VRFKC-radio mallia 1945

Museolle asemaa perustamaan saapuivat radioamatöörit Jouko Lehto ja Leo Pajuvirta. Asemaa rakentaessa huomio kiinnittyy ensin antenniin, joka on saatava paikalleen ja viritettävä kuntoon. Nautelankoskelle antenni viritettiin niin, että samalla antennilla pystyi pitämään yhteyksiä sekä sähkötyksellä että puheella. Antennin paikalleen laitto vaati viestimistaitojen lisäksi myös tarkkuutta, sillä antenni ammuttiin jousen avulla puuhun. Antennien laittoa esiteltiin myös päivän mittaa toiminnasta kiinnostuneille. Radioasemaan antennin lisäksi kuului VRFKC-radio mallia 1945, joka on rakennettu Turussa ASA radio oy:n tehtaalla sota-aikana sekä uusi Japanissa rakennettu radio ICOM 718. 

Suomen radioamatöörit ovat ottaneet perintö- ja suojelukohteekseen viime sodissa käytetyt sotilasradiot ja muut viestilaitteet. Nykyään yhä harvempi radioamatööri osaa sähköttää vaatimuksen poistuttua tutkintovaatimuksista, mutta sodassa sähköttäminen oli olennainen osa sotilasradioviestitystä.  Myös Nautelankosken museon mesenaatti Lauri Nautela palveli sodassa ilmatorjunnassa ja hoiti viestiliikennettä sähköttämällä.  Radioamatöörien ylläpitämä taito vanhoista tekniikoista ja laitteista mahdollistaa tiedon ja taidon säilymisen tulevillekin sukupolville. 

Amatöörejä Nautelankoskelle seuraamaan tulleiden kiinnostuneiden joukossa oli myös ammattisähköttäjiä sekä puolustusvoimissa palvelleita sähköttäjiä ja sota-aikana viestimiehinä toimineita veteraaneja. Aamulla kymmeneltä avattu asema aloitti yhteydenoton parillisilla tunneilla puheella, parittomat tunnit taas aloitettiin sähköttämällä. Asema olikin äänessä lähes ilta kuuteen asti ja radioyhteyksiä kertyi tältä ajalta 134, joista sähkötyksellä 35. Radioyhteyksien lomassa Pajuvirta ja Lehto vastailivat yleisön kysymyksiin ja esittelivät osalle varsin tuntemattomia radiolaitteitaan.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija

Viikko 32: Luonnonsuojelualueen hoito

Nautelankosken museo tarkoittaa monille näyttelyitä, Lauri Nautelan kokoelmia, Jonkarin tupaa tai vesimyllyä. Toisille jäävät mieleen varsin näyttävä pato ja sen rajoittaman joen rannalla vanha sauna. Kaikkea tätä yhdistää yksi asia; ne ovat ihmisen rakentamia. Nautelankosken museoalue on kuitenkin paljon muutakin kuin vain isiemme ja äitiemme työn tuloksia, sillä alueella sijaitsee koskea myötäilevä kaunis ja biodiversiteetiltään laaja luonnonsuojelualue.

Nautenlankosken luonnonsuojelualue kuuluu Euroopan unionin Natura 2000 -verkostoon, jonka tarkoituksena on suojella arvokkaita luontokohteita. Nautelankosken luonnossa erityisen arvokkaita ovat sen jokivarsilehdon kasvillisuus ja toisaalta niittyalueet. Nautelankosken alueella on myös luontopolku, joka mahdollistaa monimuotoiseen alueeseen tutustumisen helposti ja vaivattomasti kävelyretken muodossa. Rauhoitettua aluetta ei ole tarkoitettu piknikille tai lemmikkieläinten ulkoiluttamiseen, vaan alue pyritään pitämään luonnontilaisena ja sen eläimistö mahdollisimman häiritsemättömänä.

Luonnonsuojelualue tarjoaa kuitenkin hyvän mahdollisuuden myös eläinharrastajille. Kulkiessaan luontopolun itäisemmällä lenkillä päätyy kulkija lintutornille tai yhtälailla kalaharrastajan jäädessä sillan alapuoliselle koskialueelle avautuu hänelle mahtava tilaisuus perhokalastukseen, johon Nautelankosken lohikanta antaa erinomaisen tilaisuuden. Toisaalta alueella on myös erittäin moninaiset kasvi- ja eläinkunnat, muun muassa harvinaisen laaja perhoskanta.

Nautelankosken luontoalue ei kuitenkaan selviä ilman huolenpitoa. Vuosittain alueella järjestetään vapaaehtoisvoimin niittotalkoot, joiden tavoitteena on kasvilajien monipuolisuuden säilyttäminen. Käytettävät välineet ovat museolle ominaisen perinteisiä: viikate, harava, hanko ja heinäseiväs. Tulosta kuitenkin syntyy ja niittäjien työjälkenä on tälläkin hetkellä pihalla heinäseipäitä, mutta toisaalta itse työn tekijöiden mieleen tallennetut muistot; aherruksen jälkeinen ilta saunomista, grillaamista ja uimista lämmittää mieltä vielä talven kylmimpinäkin iltoina.

Niittotalkoot Nautelankoskella ovat muodostuneet perinteeksi monille osanottajille ja porukan ydin pysyykin vuodesta toiseen samana. Tietysti uusia niittäjiä tulee mukaan ja näin työlle saadaankin taattua jatkuvuus. Tällä tavalla taito siirtyy niittäjältä toiselle ja viikatteen käytön salojen hallitsijoita saapuu jatkossakin talkoisiin.

Nautelankosken luonnonsuojelualueen hoito ei kuitenkaan tarkoita vain niittotalkoita. Vaikka luonnonsuojelualue onkin luontopolkua lukuun ottamatta koskematon – siis ideaalitilanteessa – niin polun raivaaminen ja muut kulloisetkin haasteet pitävät museon väen kiireisenä. 

Tänä kesänä luonnon monimuotoisuutta uhkaamaan on alueelle levinnyt vieraslaji, jättipalsami. Alun perin puutarhojen koristukseksi Himalajalta tuotu kasvi on päässyt leviämään Euroopan luontoon, siis myös Suomeen. Lajilla ei ole täällä luontaisia vihollisia, joten se on hyvin kilpailukykyinen ja saattaa syrjäyttää alleen alkuperäisen lajiston. Jättipalsami on suurikokoinen yksivuotinen kasvi, se saattaa kasvaa jopa kaksimetriseksi.

Luonnonsuojelualueet pyritään pitämään luonnonmukaisessa tilassa, joten vieraslajit mukaan lukien jättipalsami eivät niille kuulu. Jättipalsami leviää tehokkaasti, yksilö voi tuottaa jopa 800 siementä, jotka kasvi voi lennättää jopa seitsemän metrin päähän kasvupaikastaan. Suurin osa itävistä siemenistä versoaa seuraavana vuonna, joten vapaaksi päästessään jättipalsami valloittaa nopeasti uusia elinalueita.

Ongelmaksi Nautelankoskella muodostunut jättipalsami päätettiin hävittää, joten paikalle kutsuttiin talkoot. Kuusi apuun rientänyttä partiolaista huhki kukin kaksi ja puoli tuntia kitkeäkseen jättipalsamiyhteisön juurineen pois luonnonsuojelualueelta. Kasvi on onneksi helppo hävittää, sillä hentojuurisena se nousee maasta kivuttomasti. Kitkeminen tulee kuitenkin tehdä ennen kuin siemenet ehtivät muodostua, sillä kosketettaessa kypsä siemenkota sinkoaa sisältönsä ilmaan ja pienet ja kevyet siemenet pääsevät leviämään eläinten ja muun muassa kenkien mukana uusille kasvualueille.

Ensi kesänä selviää onko jättipalsamiyhdyskunta hävinnyt luonnonsuojelualueelta vai tuleeko taistelua jatkaa. Ongelma on kuitenkin havaittu ajoissa, joten syytä optimismiin on. Vaikka vielä vuoden kulutta muutama yksilö kasvaisi polun varrella, on niiden hävittäminen jo huomattavasti helpompaa ja muualta saatujen kokemusten perusteella on jättipalsami torjunta ollut menestyksekästä, joten on odotettavaa, että muutaman vuoden kuluttua on tämä vieraslaji vain muisto luonnonsuojelualueen historiassa.

On myös hyvä pitää mielessä, että lajistoon kuuluu myös sellaisia lajeja, jotka ihminen on alueelle tuonut – ensimmäiset jo esihistoriallisella ajalla. Muun muassa vuohenputki, pujo ja keltamo ovat todennäköisesti ihmisen toiminnan tuloksena levinneet alueelle. Nämä muinaistulokkaat olivat alun perin rautakautisia lääkeyrttejä. Huolimatta siitä, että vieraisiin lajeihin suhtautuminen luonnonsuojelualueella on aina tapauskohtaista, on varmaa, että yksi perinne tulee jatkumaan; niittotalkoot järjestetään myös ensi vuonna.

Tekstin kirjoitti: museon kesätyöntekijä

Nautelankosken museo

Viikko 31: Cyfarchion o Gymru!

Terveiset Walesista! Vietin siellä kaksi viikkoa kansainvälisessä 4H-nuorisovaihdossa majaillen Wales Young Farmers -järjestön jäsenten luona. Sekä Wales Young Farmers- että Suomen 4H-järjestön eurooppalainen kattojärjestö on Rural Youth Europe; tosin sekä Young Farmers että 4H ovat nykyään vähemmän ”rural” ja ”farming” kuin ennen, vaikka maaseutuun liittyvät asiat koskettavatkin yhä molempia järjestöjä.

Walesissa puhutaan kymriä ja englantia.

Aika Walesissa kului lukuisiin linnoihin, museoihin ja arkeologisiin kohteisiin tutustuessa, kahviloissa käydessä, puoteja kierrellessä, vuorelle kiivetessä ja kymrin kieltä opetellessa. (Olin Pohjois-Walesissa, missä kymri on suurimmalle osalle äidinkieli ja englanti toinen kieli.) Ohjelmassa oli myös Royal Welsh Show, joka on todella suuri maatalousnäyttely – tai oikeastaan enemmänkin kuin vain maatalousnäyttely: ihmiset kokoontuvat ennen kaikkea tapaamaan tuttuja ja vaihtamaan kuulumisia ohjelman seuraamisen ja alueen kiertelyn lomassa. Ensimmäiset viisi päivää olin Cerin luona, seuraavat kaksi päivää Cerin ja hänen poikaystävänsä Geraintin asuntovaunun sivuteltassa Royal Welsh Show’n leirintäalueella, seuraavat neljä päivää Ffionin ja neljän muun tytön asuntovaunun sivuteltassa edelleen leirintäalueella, seuraavat kaksi päivää Seanin luona ja loput kaksi päivää Manonin luona. Esittelen tässä tekstissä vierailemistani kohteista ne, jotka sopivat parhaiten museon blogiin.

Llanfairpwllgwyngyllgogerychwyrndrobwllllantysiliogogogoch.

Wales Young Farmers -porukkaa.

Royal Welsh Show.

Felin Uchaf

Llynin niemimaalla Rhoshirwaunin kylässä sijaitsevaan Felin Uchafiin on rakennettu kelttiläisten talojen rekonstruktioita. Kaikki työvaiheet on tehty täysin vapaaehtoistyövoimin. Felin Uchafissa käy paljon koululais- ja muita ryhmiä oppimassa kelttiläisestä aikakaudesta ja arkeologisesta tutkimuksesta. Koskaan ei voida tietenkään olla täysin varmoja siitä, miltä esihistorialliset rakennukset ovat näyttäneet, mutta oli silti hienoa nähdä kelttiläinen talo ”luonnossa” varsinkin sisältä mutta myös ulkoa. Piirroshahmotelmia taloista olin toki nähnyt arkeologian tenttikirjallisuuden parissa joskus aiemmin.

Seuraava kuvaus perustuu siihen, mitä näin Felin Uchafissa: Kelttiläiset talot olivat pyöreitä. Niiden katot tehtiin järviruo’osta ja kannattelevat pylväät tai seinät savesta. Jos talo tehtiin osittain maan sisään, maa toimi seininä, jolloin ei tehty enää seiniä vaan kannattelevat pylväät. Myös uuni tehtiin savesta.

Toisella viikolla kävimme uudestaan Felin Uchafissa. Tällä kertaa siellä kerrottiin vanhoja walesilaisia kansantarinoita ja paistettiin pitsaa uunissa. Walesissa onkin elävä taruperinne, ja tunnetuin tarina lienee Pyöreän pöydän ritarit, jossa seikkailevat muiden muassa kuningas Arthur ja velho Merlin.

Walesin kansallissoitin.

Tre’r Ceirin linnavuori

Viimeisen päivän aamuna ennen lähtöpäivääni kiipesimme Manonin, Elainin ja Dickin kanssa Tre’r Ceirin vuorelle tutustumaan rautakautiseen linnoitukseen. Käytännössä Tre’r Ceiri vastaa Suomen linnavuoria, mutta on paljon korkeampi ja rinteitä kiertävät kivivallit sekä rautakautisten asuntojen kiviset pohjat ovat hyvin säilyneet, joten linnavuoren tarkoitus ja toiminta tulivat jotenkin selvemmin ilmi kuin Suomessa. Tre’r Ceirin huipulta oli hyvä näkymä kauas merelle molemmin puolin Llynin niemimaata, mikä auttoi hahmottamaan, miten helposti lähestyvän laivan näki ja miten ihmiset ehtivät kiivetä vuorten kivivallien suojaan ennen kuin laiva ehti rantaan asti. Tietysti myös maitse lähestyvät vieraat havaittiin varmasti ajoissa. Lisäksi korkeina säilyneet kivivallit antoivat kuvan siitä, miten sotilaat ovat puolustaneet vuorelle kiivenneitä ihmisiä muurin takaa. Lukuisat asuntojen pohjat taas kertoivat selvästi siitä, että vuorella on valmistauduttu asumaan pitkiäkin aikoja. Tämä kaikki taas viittaa siihen, että seutu on ollut rautakaudella levotonta.

Tre'r Ceirin linnavuori.

Rautakautisten asuntojen pohjia Tre'r Ceirin linnavuorella.

Puolustusta varten rakennettua vallia.

Biwmaresin ja Caernarfonin linnat

Caernarfon.

Pääsin käymään kahdessa keskiaikaisessa linnassa, joista molemmat ovat Edvard I:n ajalta (1272–1307). Molemmat linnat sijaitsevat entisessä Gwyneddin ruhtinaskunnassa Pohjois-Walesissa, Biwmares (tai Beaumaris) nykyisessä Angleseyssa ja Caernarfon nykyisessä Gwyneddissä. Kummatkin linnat on rakennettu puolustustarkoitukseen. Biwmaresissa kävin Cerin ja Lowrin kanssa ja Caernarfonissa yksin Cerin ja Lowrin käydessä kaupungilla.

Caernarfon.

Prinssi Charles kruunattiin Walesin prinssiksi tällä kivialustalla.

Caernarfonin portaita.

Caernarfon on linnoista ”säilyneempi” ja sen kulmikkaat tornit tuovat mieleen satujen linnat. Caernarfonin sisäpihan aukiolla on pyöreä kivialusta, jolla prinssi Charles kruunattiin Walesin prinssiksi vuonna 1969. Kulkiessani Caernarfonin linnan tornien kapeita ja epätasaisia pyöröportaita ylös torniin ja takaisin en voinut olla huomaamatta eroa Suomen linnoihin: esimerkiksi Olavinlinnassa vastaaviin portaisiin ei päästetä yleisöä turvallisuussyistä kuin oppaan kanssa. Mitenköhän olisi käynyt, jos olisin kompastunut laskeutuessani kivisiä portaita alas torneista? Linnassa oli toki yhtä aikaa muitakin vierailijoita, mutta aika pitkälti kuljin ihan omassa seurassani. Varoituskylttejä oli kyllä useissa kohdissa linnaa.

Biwmares.

Biwmares.

Biwmaresin rakentaminen on jäänyt aikoinaan kesken ja linna on raunioitunut, joten linnassa ei ole samanlaisia kokonaisia torneja kuin Caernarfonissa. Muutenkin linna on jotenkin ”rujompi” kuin Caernarfon. Biwmares muistuttaa ehkä hieman Suomen (raunioituneita) linnoja kuten Raaseporin linnanraunioita, tosin Biwmares lienee isompi.

Biwmares.

Museoita

Talojen katot tehdään ja on tehty Walesissa kuten muuallakin Britanniassa useimmiten liuskekivilaatoista, joten kaivokset ovat olleet ja ovat yhä tärkeitä samoin kuin liuskekivilaattojen valmistus. National Slate Museum esittelee kaivostoimintaa ja liuskekivilaattojen valmistusta. Museossa erityisen kiinnostavia olivat työntekijöiden asunnot eri vuosikymmeniltä, valtavankokoinen voimaa tuottava vesiratas ja Nautelankosken museon vesimyllyn valta-akselia muistuttavat valta-akselit, jotka liikkuivat (pyörivät).

Tutunoloinen valta-akseli pyörimässä.

David Lloyd George (1863–1945) oli ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa walesilainen pääministeri. Hänen elämästään kerrotaan Cricciethissä sijaitsevassa museossa. Esillä on paljon Lloyd Georgelle kuulunutta esineistöä, ja hänen elämästään kerrotaan näyttelyteksteissä. Museon takana on Lloyd Georgen viktoriaaninen lapsuudenkoti, ja myös hänen hautansa on museon läheisyydessä.

Lloyd George Museum.

Lloyd Georgen hauta.

Lloyd Georgen lapsuudenkoti.

Manonin isoäidin mylly ja Woollen Mill

Kävimme Ffionin ja Manonin kanssa Manonin isoäidin tilan vanhassa myllyssä ja Woollen Millissä. Jälkimmäinen ei siis ole mylly, vaan suomenkielinen sana voisi olla ehkä kehräämö. Vesirattaan pyöriminen tosin luo (ainakin osittain) voiman, joka saa kehräämön laitteet toimimaan, ja myllyssäkin voi olla vesiratas. Woollen Millissä valmistetaan villalankaa alusta lähtien: lampaalta keritty villa muuntuu siellä kartiolle puolatuksi langaksi. Yläkerran puodista voi ostaa paikan päällä valmistetusta langasta kudottuja ja neulottuja tuotteita.

Woollen Mill. Sisällä ei valitettavasti saanut valokuvata.

Myllyssä käytettyjä työkaluja.

Manonin isoäidin tilan myllyssä panin merkille Nautelankosken museon vesimyllystä tutut osat: alakerran jauhotorvet, myllynkivien puiset suojukset, itse kivet, jyvien syöttäjät eli porsaat sekä puiset kaukalot, joihin jyvät pudotetaan jauhatusta varten. Myllyrakennuskin muistutti luonnonkivistä muurattuine seinineen Nautelankosken myllyä, mutta tosin matkan aikana näkemistäni rakennuksista suurin osa oli kivisiä. Mylly ei ole enää toiminnassa, mutta aikoinaan sen voimanlähteenä toiminut vesiratas oli yhä paikallaan.

Myllyn vesiratas

Myllynkivet

Kaukalo, johon jauhot syötetään. Alapuolella kivet puisen suojan takana.

Valmiit jauhot tulivat alakertaan jauhotorvea pitkin

Mylly ulkoa

Portmeirionin kylä

Clough Williams-Ellis rakennutti Portmeirionin kylän 1900-luvun alussa osoittaakseen, että rakentamisen ei tarvitse pilata ympäristöään. Portmeirionin on tarkoitus olla osoitus siitä, että rakennukset voivat jopa luoda ympäristöstään entistä kauniimman. Nykyään Portmeirion on avoinna vierailijoille, ja kylän lisäksi alueella voi tutustua myös kahteen luontopolkuun. Portmeirion sijaitsee Snowdonian kansallispuistossa Gwyneddissä. Kävimme Portmeirionissa Cerin ja Lowrin kanssa. Osallistuimme pääsymaksun hintaan kuuluvalle opastetulle kierrokselle, ja olipa mukava vaihteeksi kuunnella opastusta sen sijaan, että olisi opastanut itse. Lisäksi kiertelimme kylän kauppoja, söimme lounasta ja kuljimme toisen luontopolun, joka kulki merenrannan viertä. Vuorovesi oli todella alhaalla, joten pääsin näkemään ilmiön, jota ei Suomessa näe: meriveden tilalla oli lähinnä hiekkapohjaa.

Vuorovesi alhaalla

Lopuksi

Kaksi viikkoa Walesissa oli aivan mahtava kokemus, vaikka olin osan ajasta todella väsynyt ja välillä tuli ”ähky” kaikkien hienojen kohteiden kanssa. Oli mielenkiintoista verrata asioita Walesin ja Suomen välillä myllynkivistä linnavuoriin ja päästä näkemään walesilainen elämänmeno paikallisten nuorten näkökulmasta sen sijaan, että olisin matkustanut turistina. Ja mieleen jäi please-sanan käyttö: jospa vastaisuudessa muistaisin museon kassallakin viljellä sitä englanniksi puhuessani!

Tekstin kirjoitti museoavustaja

Nautelankosken museo