Vko 51: Joulun aikaa

Jokainen joulu rakentuu aina
edellisten joulujen muistoille.


Rauhallista joulua!


toivoo Nautelankosken museo

Vko 49: Koskikirkko

Nautelankoskella on järjestetty koskikirkko joulukuun puolivälissä perjantai-iltana vuodesta 2003 lähtien.



Koskikirkko on lyhdyin valaistu jouluinen hartaushetki Nautelankosken museon pihapiirissä, kosken läheisyydessä.

Koskikirkko järjestetään yhteistyönä. Hartauden pitäjä tulee Liedon seurakunnasta, Liedon Asemanseudun omakotiyhdistys ry. hoitaa liikenteenohjauksen ja suurin osa koskikirkossa käytettävistä lyhdyistä on yhdistyksen omia. Nautelankosken museo huolehtii tapahtuman tiedottamisesta sekä käytännön järjestelyistä ennen ja jälkeen tilaisuuden.

Ensimmäisissä koskikirkoissa käytettiin valaistukseen ja tunnelman luomiseen sekä ulkotulia että myrskylyhtyjä. Nyt jo monen vuoden ajan on käytetty pelkästään myrskylyhtyjä. Ne ovat turvallisempia, helpompia sytyttää ja sammuttaa ja palavat paremmin tuulisella säällä.






Koskikirkon lyhdyt sytytettiin hyvissä ajoin ja vietiin niitylle rajaamaan aluetta, josta oli aiemmin päivällä luotu lumet hartauden pitämistä varten. Hartauspaikalla
johtavan polun varrella laitettiin myös lyhtyjä. Hartauteen voi jokainen osallistuja ottaa oman lyhdyn mukaansa.

 

Koskikirkkoon kokoonnutaan museon pihalle, josta siirrytään yhdessä papin johdattelemana hartauspaikalle. Hartauden puhujana oli tänä vuonna kirkkoherra Esko Laine.


Koskikirkossa laulettiin tuttuja Kauneimpia joululauluja: Joulupuu on rakennettu, Arkihuolesi kaikki heitä, Sylvian joululaulu sekä Maa on niin kaunis.

Tänä vuonna koskikirkkoa vietettiin pakkasessa, puhtaan hangen ympäröimänä. Tähdet loistivat yläpuolella ja taustalla kohisi vaimeasti Nautelankoski.
Samaa tunnelmaa ei voi kokea missään muualla.


 

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 48: Selkokielikoulutus

 Turun museokeskus järjesti marraskuun alussa Turun linnassa koulutuspäivän selkokielestä museoiden työntekijöille. Kouluttajana oli Suomen todennäköisesti paras selkokieliasiantuntija, Pertti Rajala. Rajala on ollut tuomassa selkokieltä Suomeen jo 1980-luvun alussa, kehittänyt siitä asti selkokieltä ja sen käyttöä, työskennellyt selkokielikouluttajana sekä kirjoittanut useita kirjoja selkokielelle.

Selkokieli

”Selkokieli on suomen kielen muoto, joka on mukautettu sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan yleiskieltä luettavammaksi ja ymmärrettävämmäksi. Se on suunnattu ihmisille, joilla on vaikeuksia lukea/ja tai ymmärtää yleiskieltä.”

Yleiskieltä helpompitajuisempaa selkokieltä tarvitsevat eri käyttäjäryhmät. Selkokielestä on hyötyä esimerkiksi monille kehitysvammaisille, dementikoille, henkilöille, joilla on lukivaikeuksia sekä suomea vieraana kielenä opiskeleville, kuten maahanmuuttajille. Haittaa selkokielen käytöstä ei ole kenellekään.

Selkokielen kirjoitusohjeita

Selkokielisen tekstin tulee olla looginen, järjestyksessä etenevä ja helposti avautuva. Tekstissä kannattaa käyttää tuttuja, jokapäiväisiä sanoja ja välttää pitkiä tai monimerkityksisiä ilmaisuja, kielikuvia sekä lyhenteitä. Konkreettisuus ja esimerkit helpottavat ymmärtämistä.

Kieliopillisesti lauseiden tulee olla selkeitä eli niissä tulisi välttää vaikeita verbi- ja sijamuotoja, passiivia sekä pitkiä määriteketjuja. Suora sanajärjestys on helpompi hahmottaa kuin lauseenvastikkeet. Tutut asiat kannattaa sijoittaa lauseen alkuun ja uudet loppuun.

Selkojulkaisun ulkoasu

Selkokielisyys ei koske ainoastaan tekstin sisältöä ja muotoa, vaan ulottuu tekstin ulkoasuun asti. Selkotekstissä käytetään hieman suurempaa kirjainkokoa kuin yleistekstissä. Rivit ovat tavallista lyhyempiä ja välit ilmavampia. Yhdelle riville pyritään sijoittamaan aina yksi ajatus.

 

Selkokielisessä tekstissä ei yleensä käytetä tavutusta ja teksti on ladottu oikeasta reunasta liehuvaksi. Kaikki turha karsitaan pois tavoitteena yksinkertainen mutta tyylikäs taitto. Värien ja kuvien käyttöön on kiinnitettävä erityisesti huomiota, jotta niillä tuetaan tekstin sanomaa eikä vaikeuteta ymmärtämistä.

Selkokeskus

Selkokieltä netissä

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Nautelankosken museo

vko 47: Avoinna sopimuksesta

Kesällä Nautelankosken museo on avoinna Liedon peruskoulujen kesäloman ajan sekä parina tapahtumapäivänä elokuun lopussa. Silloin museon yksittäiskävijöistä sekä kahvion ja puodin hoidosta huolehtivat kesäoppaat. Kun kausityöntekijät palaavat kouluihinsa ja opiskelupaikkoihinsa, museon säännöllinen aukiolo päättyy. Syksyllä museossa käy suuri joukko lietolaisia koululaisia, joiden museovierailut kuuluvat museon koululaisohjelmaan. Koululaispäivien jälkeen alkaa museon talvikausi, jolloin museo on avoinna sopimuksesta.

Kun ollaan auki sopimuksesta museo, kahvio ja puoti avataan yksittäiskävijöille aina mahdollisuuksien mukaan. Käytännössä lähinnä arkisin työaikaan, kun museon henkilökunta on paikalla. Yksinkertaisimmin sopimuksen avoinna olosta voi tehdä kuka vaan vaikkapa ohikulkumatkalla soittamalla museon ovikelloa. Museon ovet avataan ja kahviokin palvelee, vaikkakin pienemmällä valikoimalla kuin kesäkaudella.

Retkiryhmät, kokoukset ja yksityistilaisuudet

Talvikaudella museo ottaa vastaan myös ennalta tilattuja retkiryhmiä, joiden museovierailuun kuuluu usein opastetun kierroksen lisäksi joko kahvit tai ruokailu. 

Museossa järjestetään myös kokouksia, palavereja, koulutuksia ja yksityistilaisuuksia, kuten erilaisia juhlia. Näidenkin tilaisuuksien ohjelmassa on yleensä tutustuminen museoon.

Pari viikkoa sitten museossa järjestettiin kirjailta, kun lietolainen esikoiskirjailija Rauni Kuronen juhlisti romaaninsa Omat tuvat ja yksinäiset pihat julkaisemista. Uusien kirjojen ilmestymistä on Nautelankoskella juhlittu aiemminkin. Esimerkiksi Virve ja Matti Haron kirjojen Kyliä ja ihmisiä – Liedon Kukkarkoski, Punittu ja Tursas vuosisadan saatossa sekä Kenttäpostia Syväriltä julkistamistilaisuudet vietettiin museossa. Myös Viri Teppo-Pärnän ja Aurajokisäätiön tekemää Tien lumo – Aurajoen maisematie -kirjaa on esitelty Nautelankosken museossa. 

  

Talvikauden ensilumi.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 46: Esinelainausta

Ammatillisesti hoidetut museot Varsinais-Suomessa tekevät keskenään paljon yhteistyötä. Museoiden työntekijät tapaavat silloin tällöin yhteisissä koulutuksissa, kokoontumisissa ja ekskursioilla. Keskusteluyhteys muihin museoammattilaisiin on tärkeä. Kulttuurihistoriallisten museoitten työntekijöillä on yhdessä paljon tietoa ja kokemusta, joka keskenään jakamalla saadaan hyödynnettyä laajasti. Yhdessä pohtimalla voidaan kehittää uusia toimintamalleja, löytää ratkaisuja ja katsella asioita useammasta suunnasta kuin pelkästään oman väen kesken keskusteltaessa.

Aiemmissa blogeissa on kerrottu yhteisen kokoelmapoliittisen ohjelman työstämisestä. Ohjelman tekemisen myötä museoiden tiedot toistensa kokoelmista paranevat ja yhteyttä on helppo ottaa, jos tarvitaan esimerkiksi esinelainaa näyttelyyn. Esinelainaus on yleistä ja normaalia museoiden välistä yhteistyötä. Tällä viikolla Nautelankosken museosta lähti joulukuusen jalka lainaan Uudenkaupungin museoon.

Paperityöt ja valmistelut

Kun museoesine lainataan toiseen museoon, siitä täytetään lainalomakkeet – toinen lainaajalle ja toinen lainanantajalle. Lomakkeissa sovitaan laina-ajasta ja lainaan liittyvistä ehdoista. Lomakkeessa määritellään myös lainattavan esineen kunto lainaushetkellä. Jos esinettä ei ole aikaisemmin kuvattu, se yleensä kuvataan ennen lainaksi antamista. Näin säilyy parhaiten tieto esineen mahdollisista vaurioista ennen lainausta. Esineen lainaajalle voidaan antaa myös kaikki esineeseen liittyvät taustatiedot esimerkiksi luettelointilomakkeella, jotta esinettä voidaan parhaalla mahdollisella tavalla hyödyntää näyttelyssä.

Pakkaaminen

Jotta museoesine voidaan kuljettaa toiseen museoon, tulee se pakata hyvin. Pakkaamisessa käytetään yleensä happovapaata silkkipaperia, kuplamuovia ja pahvia. Teippiä käytetään varoen, ettei teippikelaa painamalla vaurioiteta esinettä.

Pakkaaminen suojaa esinettä kulumiselta ja rikkoutumiselta kuljetuksen aikana. Tarvittaessa pakkausmateriaalista askarrellaan esineen osien ympärille laitettavia tukia ja suojia. Kun esineitä pakattaan laatikoihin, voidaan pakattujen esineiden väliin laitta styroksia tai muuta pehmustetta estämään esineiden liikkumista kuljetuslaatikoissa.

Kun esine on viimein suojattu joka puolelta ja paketti kaikkialta kiinni, on laina vihdoin valmis luovutettavaksi.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 45: Museoalueen hoitoa

Kun museo sijaitsee maaseudulla, kuluu museon hoitoon monenlaisia ulkotöitä eri puolilla museoaluetta. Useat työt, kuten lumenluonnit, hiekoitukset, ruohonleikkuut ja kitkemiset ovat tuttuja omakotitalossa asuville. Museoalueella työskenneltäessä näitä töitä tehtäessä on otettava huomioon alueen luonne ja sen asettamat vaatimukset. Esimerkiksi muinaismuisto- tai luonnonsuojelualueelle ei mennä päältä ajettavalla ruohonleikkurilla. Näihin kohteisiin lähdetään viikate olalla.

 Aidan purkua ja ojanpientareen karsimista

Tämän kesän ja alkusyksyn aikana on purettu museon alueella olevat vanhat lammasaitaukset. Aitaukset ovat olleet käyttämättä jo muutaman vuoden, joten ne päätettiin poistaa kokonaan. Aitauksia on ollut sekä museon pihapiirissä, muinaismuistoalueella että luontopolun varressa. Kaikki aidan tolpat nostetttiin ylös maasta ja verkkoaita irrotettiin tolpista. Aidan tolpat ja verkkorullat tuotiin pois alueilta. Osa niistä on vielä hyväkuntoisia ja voidaan ottaa tarvittaessa käyttöön uudelleen.

 Museon tien varrella ja parkkipaikan vieressä kasvaa ojanpientareella koivuja. Koivurivistöjen karsiminen on kesäkaudella usein työn alla. Liian tiheään kasvavat koivut poistetaan, pitkä ruoho leikataan ja helposti leviäviä pensaita karsitaan. Pajuja leikataan välillä alas ja näin niihin kasvaa pitkiä haarattomia oksia. Niistä on seuraavana vuonna helppo irrottaa niintä nyörinpunontaa varten.

 

Syystöitä

 

Koska museon pihapiirissä kasvaa useita koivuja ja niiden lisäksi erilaisia pensaita, riittää haravoinnissa työtä syksyisin. Lauri Nautelan museon vieressä oleva rinne niitetään loppukesästä tai alkusyksystä, kun niittykasvit ovat kukkineet ja ehtineet siementää. Näin seuraavanakin kesänä on luvassa runsaslajinen kasvisto, johon voidaan tutustua tarkemmin vaikka luonnonkukkaretkellä ennen juhannusta.

Pitkin kesää, mutta varsinkin syksyllä huolletaan työvälineitä. Ruohonleikkuri tarvitsee perusteellisen huollon ennen talvilepoa. Viikatteet ja erilaiset puutarha- ja oksasakset teroitetaan. Tarpeen mukaan teroitetaan myös sahoja viilan avulla. Teroittamisen jälkeen saha harotetaan.

Syksyn töihin kuuluu joka vuosi kotiseutumuseon valmistaminen tulevaan talveen: tuplat haetaan jälleen vintiltä ja laitetaan paikoilleen ikkunoihin. Tarkempi siivous ja mattojen pudistelu ulkona ovat myös tarpeen kesän aukiolon jälkeen.

Rakennusten lisäksi erilaiset rakenteet, kuten kivimuurit tai aidat, tarvitsevat säännöllistä huoltoa säilyäkseen ja pysyäkseen kunnossa. Tänä syksynä korjattiin muun muassa kotiseutumuseon edessä oleva riukuaita, joka oli osittain kaatunut ja hajonnut kesän aikana.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 44: Nykydokumentointikoulutusta

 Suomen museoliitto järjesti kuluvan viikon maanantaina Nykydokumentoinnin koulutuspäivän museoalan ammattilaisille Suomen kansallismuseossa. Nykydokumentoinnista on puhuttu museoissa ja museoiden kesken enenevässä määrin TAKO-yhteistyön alettua vuoden 2009 alussa. TAKO-yhteistyöllä tarkoitetaan kulttuurihistoriallisten museoiden tallennus- ja kokoelmayhteistyötä. Sen lähtökohtana on "ammatillisten museoiden kokoelmahallinnan kehittäminen selventämällä ja koordinoimalla niiden välistä työnjakoa."

TAKO-yhteistyöllä ennen kaikkea ohjataan museoiden tulevaa tallennustoimintaa tallennusvastuutyönjaon sekä nykydokumentointihankkeiden avulla. TAKO-yhteistyöstä voi lukea enemmän Museoviraston sivuilla olevasta ehdotuksesta tallennus- ja kokoelmayhteistyön organisoimiseksi.

Nykydokumentointi: teoriaa ja käytäntöä

Tutkija Antti Metsänkylä Suomen kansallismuseosta piti päivän ensimmäisen esityksen otsikolla Nykydokumentointi: mitä ja miksi. Metsänkylä kävi läpi nykydokumentoinnin historiaa museoissa sekä museoiden tekemän nykydokumentoinnin luonnetta. Museoiden nykydokulle ominaista on, että tietoa meidän omasta ajastamme otetaan talteen tieteellisin menetelmin. Tallennettu aineisto talletetaan museoiden kokoelmiin, jotta sitä voidaan käyttää luotaessa kuvaa omasta ajastamme. Tämän kuvan luomisen keinoja ovat näyttelyt ja erilaiset julkaisut. Vaikka nykydokumentointi on ilmiökeskeistä, on esineillä – ja museoilla niiden tallettajana - siinä oma roolinsa. Esineet ovat aina osa omaa aikaansa ja edustavat sen ilmiöitä. Esineet ovat nykydokumentoinnissa ja museoiden kokoelmissa tärkeitä niin konkreettisina esineinä kuin niiden tallenteina.

Esimerkkejä toteutetuista nykydokumentoinneista kuultiin kun amanuenssi Anne Ala-Pöllänen Helsingin yliopistosta esitteli merihistorian ja museologian oppiaineiden toteuttamia dokumentointiprojekteja. Dokumentoinnin kohteena ovat muun muassa olleet M/S Silja Serenade, Aker Yards sekä Helsingin veneilykulttuuri. Metodeina dokumentointiprojekteissa käytettiin paljon havainnointia ja haastatteluja, valo- ja videokuvausta sekä (kohteesta riippuen) esimerkiksi äänimaiseman tallentamista ja esinekeruuta. Esinekeruuta toteutettiin konkreettisten esineiden vastaanoton lisäksi dokumentoimalla esineitä käyttötilanteessa valokuvaamalla tai videoimalla.

Tietosuojakysymykset ja kolme esimerkkiä dokumentoinneista

Työväenmuseo Werstaan vs. museonjohtaja Teemu Ahola kertoi tiivistetysti nykydokumentointiin liittyvistä tietosuojakysymyksistä. Nykydokumentoinnissa ihmiset ja heidän toimensa ovat keskiössä. Silloin myös kertyvä materiaali sisältää henkilötiedoiksi luokiteltavaa tietoa ja mahdollisesti myös arkaluonteista tietoa, joiden keräämistä ja käyttämistä säädellään henkilötietolaissa. Dokumentointi tuleekin suunnitella tarkkaan, jotta dokumentoinnin kohteita osataan informoida riittävästi. Lähtökohtana on dokumentoitavan yksiselitteisesti antama suostumus. Tutkimuksessa mukana olevien tulee myös saada tieto siitä missä ja miten kertynyt materiaali säilytetään, mihin sitä käytetään, kenellä siihen on käyttöoikeus ja minkälainen on aineisto jatkokäyttö tutkimuksen jälkeen. Dokumentoitavien tulee myös voida halutessaan asettaa aineistolle käyttörajoituksia.

Päivän lopuksi kuultiin kolme erilaista esimerkkiä tämänhetkisestä nykydokumentoinnista. Tutkija Sanna Kupila Turun museokeskuksesta puhui otsikolla Tutkijoita tehtaalla! sekä pelastusdokumentoinneista että suunnitelluista nykydokuista. Tampereen museoiden museoamanuenssi Riitta Kela esitteli Solmua eli Tampereen museoiden sosiaalisen median palvelua verkossa. Ja viimeisenä intendentti Arja Hartikainen Saamelaismuseo Siidasta kertoi pohjoismaisten saamelaismuseoiden yhteishankkeesta, jonka aikana Suomessa dokumentoitiin saamelaisen nuorison elämää.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vk 43: Valokuvien luettelointia

Opetusministeriön myöntämän Myytti-avustuksen turvin Nautelankosken museolle palkattiin kolmeksi kuukaudeksi tutkija luetteloimaan ja digitoimaan valokuvakokoelmaa. Projektin kestettyä nyt kaksi kuukautta, päätimme museon henkilökunnan kanssa kertoa siitä tämän viikon blogikirjoituksessamme. Tähän mennessä olen työskennellyt lähinnä Lauri Nautelan lahjoittamien valokuvien parissa, joista oli ennen projektin alkua luetteloitu vain murto-osa. Alussa lähes kahden muuttolaatikon kokoinen valokuvien pino on pikku hiljaa alkanut selkiytyä ja samalla jo edesmenneestä lietolaisesta, Lauri Nautelasta, ja hänen sukulaisistaan on tullut minulle hyvinkin tuttuja. Tutustumistani lietolaisiin henkilöihin ja maisemiin ovat auttaneet niin museon vakituinen henkilökunta kuin kentällä suoritettu havainnointikin. Lisäksi erityisen suurena apuna minulle on ollut Lauri Nautelan veljen vaimo Ritva Nautela, joka on käynyt tunnistamassa kuvien henkilöitä ja rakennuksia muutaman kerran. Jatkossa tarkoituksena on kutsua myös Liedon sotaveteraaneja tunnistamaan Lauri Nautelan sota-ajan valokuvia, sillä aihepiirin huomioon ottaen, he ovat parhaat asiantuntijat kertomaan keitä ja mitä kuvissa esiintyy.

Luettelointi

Ennen luettelointia kuvat skannataan.

Ennen luettelointia kaikki kuvat, diat ja negatiivit digitoidaan skannerilla, nimetään kokoelman mukaisella juoksevalla numeroinnilla ja tallennetaan niille varattuun kansioon verkkoasemalle. Luetteloitaessa kuva liitetään valokuvan esinekortin tietoihin. Tämän jälkeen luettelointiin käytettävän tietokannan lomakkeelle syötetään kuvan tekniset tiedot, kuten mitat ja tuleva sijainti säilytystiloissa. Muita tietoja ovat muun muassa kuvan sisältö, kuten siinä esiintyvät henkilöt, paikat ja esineet. Sanallinen kuvailu on tärkeä, sillä se mahdollistaa kuvan tunnistamisen, mikäli sen luettelonumero on jostakin syystä myöhemmin kadonnut kuvan yhteydestä. Lahjoittajan tiedot lisätään lahjoituksen mukana kulkevasta talletuslomakkeesta ja kuvan tarkempi omistus- ja käyttöhistoria selvitetään mahdollisuuksien mukaan esimerkiksi haastattelujen avulla. Luetteloidessa kuvan saama juokseva diaarinumero merkitään lyijykynällä kuvan taakse, mieluiten kulmaan, pienin kirjaimin. Mikäli kuvan kulma on taittunut ja vaarassa irrota (tai jo irronnut), merkitään numero molempiin osiin, jotta kuvan palaset eivät myöhemmän käytön yhteydessä joudu erilleen.

Doris -luettelointiohjelman sähköinen esinekortti.

Asiasanoitus

Valokuvaluetteloinnin tärkeimpiä tehtäviä on asiasanoitus, jonka apuna käytetään muun muassa teosta Yleinen suomalainen asiasanasto. Hyviä apuvälineitä asiasanojen etsimiseen ovat myös erilaiset internetistä löytyvät hakukoneet, kuten Kantapuu -museotietokanta, Tampereen museoiden Siiri-kuvatietokanta  ja Museoviraston ylläpitämä kuvakokoelmat.fi -palvelu. Asiasanan tarkoitus on edesauttaa kuvan löytymistä, kun sitä haetaan sähköisesti siinä esiintyvien asioiden perusteella. Näin ollen onkin tärkeää, että asiasana on luetteloitaessa laitettu lomakkeelle juuri siinä muodossa kuin jossa se esiintyy asiasanaluettelossa.

Käsittely

Valokuvia käsitellään kuten muitakin museoesineitä: varovaisesti ja rauhallisesti, puhtain puuvillahansikkain. Työtasojen, kuten kirjoituspöydän, puhtaanapito on tärkeää, sillä jopa ilmastointilaitteen puhaltama hienojakoinen pöly voi naarmuttaa herkkää kuvapintaa. Vain hetkisen lattialla ollut käsilaukkukin voi pöydälle laskettuna tuoda mukanaan hiekkaa, joten vieraiden esineiden joutumista luettelointiin käytettävälle tasolle tulisi välttää. Tämän vuoksi onkin tärkeää puhdistaa pöytätasot ja työvälineet säännöllisesti.

Säilytys

Aiemmin kuvat liimattiin pahvikorteille.

Säilytettäessä valokuvat pakataan yksittäin arkistokelpoiseen eli happovapaaseen paperiin tai aukkokartonkeihin, jonka jälkeen ne sijoitetaan arkistolaatikkoon. Aiemmin käytettyä kuvien liimaamista pahvialustaan ei enää suositella, sillä nykyään kuvat pyritään pitämään mahdollisimman hyvin alkuperäisessä asussaan. Säilytyslaatikkoon on hyvä merkitä lyijykynällä sen sisältämien kuvien numerot, jotta yksittäinen valokuva löytyy sitä etsittäessä helpommin. Säilytystiloissa ei tulisi käyttää uusia puuhuonekaluja, sillä niistä saattaa haihtua ilmaan valokuville haitallisia yhdisteitä. Jotta valo ei pääsisi haalistamaan kuvia, on säilytystila usein suunniteltu kokonaan ikkunattomaksi ja siellä pidetään keinotekoista valoa päällä ainoastaan kun tiloissa ollaan. Tilojen puolestaan ei tulisi sijaita kellarissa, sillä usein kellaritilojen päällä kulkevat vesijohdot aiheuttavat tällöin vesivahingon vaaran. Tämän vuoksi kuvia ei myöskään saisi säilyttää suoraan lattian tasolla, vaan kaikki valokuva- ja arkistomateriaali tulisi sijoittaa hyllyille tai paloturvallisiin arkistokaappeihin hieman lattiapinnan yläpuolelle. Uusimmissa, nimenomaan museokäyttöön suunnitelluissa rakennuksissa tämä seikka on usein otettu huomioon ja näissä säilytystilat voivatkin turvallisesti sijaita myös kellarissa. Lämpötilan tulee valokuvien säilytykseen käytetyssä säilytystilassa olla 18⁰C ±2⁰ ja suhteellisen ilmankosteuden 30-40 % ±5 % RF. Edellisten tulee myös pysyä vakaina, sillä kosteuden ja lämpötilan muutokset saattavat itsessään olla haitallisia valokuvien säilyvyydelle.

Arkistotilojen kosteustasapainoa tarkkaillaan mittarilla.

Kirjallisuutta:

Tidens tand, Förebyggande konservering. Riksantikvarieämbetet 1999. (redaktör Monika Fjaestad). Artikkeli Pappersdokument. (kirj. Lars Björdal).

Kuvat kunniaan. Museovirasto 1978. (toimittaneet Sirkku Dölle, Thomas Ehrström, Raimo Fagerström ja Timo Syrjänen)

Valokuvien arkistointi. KR-kirjat Oy, 1982. (toimittaneet Sirkku Dölle, Kaija Miettinen ja Pekka Punkari)

Museonhoidon opas paikallismuseoille. Museovirasto 1985.

Tekstin kirjoitti: museossa kuvaprojektin parissa työskentelevä määräaikainen tutkija

Nautelankosken museo

Vko 42: Oppimassa haastatteluista ja Liedon kirkon historiasta

Nautelankosken museon henkilökuntaa oli viime viikolla saamassa oppia muistitiedon keruusta ja tallentamisesta sekä Liedon kirkon historiasta.

Muistan vielä?

Turun museokeskus järjesti Muistan vielä? – Muistitiedon keruu ja tallentaminen –koulutuksen Turun linnassa. 

Koulutustilaisuudessa käsiteltiin kuuden esityksen avulla muistitiedon ominaislaatua, haastattelujen käytäntöjä ja käytännön esimerkkejä muistitiedon tallentamisesta ja käytöstä.

Päivän aluksi folkloristi, FT Anne Heimo Turun yliopistosta  kertoi muistitietotutkimuksesta, muistitiedosta ja muistelemisesta, muistitietoaineistolle tyypillisistä piirteistä sekä kokemuksen muokkautumisesta kertomukseksi ja kerronnan fuktioista. Esityksen lopussa Heimo käsitteli vielä tutkimusetiikkaa.

 

Tutkija Eeva Mikola Varsinais-Suomen maakuntamuseosta esitteli Paikallismuseoiden muistitietokeruuta, jossa haastatellaan museoiden omaa henkilökuntaa ja aktiiveja. Amanuenssi Susanna Hujala Turun museokeskuksesta kertoi taiteilijahaastatteluista ja myöskin museokeskuksessa työskentelevä tutkija Anneli Sorvoja Turun museokeskuksen työntekijöiden haastattelukäytännöistä. Loimaalaisista ahkerina kertojina –esityksessään FK Raija Kouri Loimaa-Seurasta valotti käytännön esimerkein muistitiedon keruuta ja hyödyntämistä oman mittavan haastattelijakokemuksensa perusteella.

 Liedon kirkon historia

FT, dosentti Markus Hiekkanen luennoi Liedon kirkossa aiheesta
Liedon kivikirkko – keskiaikainen temppeli ja sen vaiheita. 
Tilaisuus oli avoin yleisöluento.

Hiekkanen aloitti luentonsa rautakauden lopun tilanteesta Varsinais-Suomessa ja Liedossa. Hiekkasen mukaan seurakuntia alettiin perustaa jo 1200-luvun alkupuolella ja Liedon seurakunnan perustaminen kuuluu tähän organisoitumisen ensimmäiseen vaiheeseen. Seurakunta tarvitsi toimiakseen kokoontumispaikan, joten kirkot kuuluvat jo seurakuntien historian alkuvaiheisiin. 

Liedon seurakunnasta ensimmäiset varmat tiedot ovat vuodelta 1331, mutta Hiekkanen arvelee, että seurakuntatoimintaa oli jo sata vuotta aikaisemmin. Koska Liedon kirkko ei todistettavasti ole rakennettu 1300-luvulla, Hiekkanen uskoo, että kivikirkkoa on edeltänyt useampi puukirkko.

Väitöskirjassaan Suomen keskiaikaisista kivikirkoista (1994) Markus Hiekkanen tulkitsi, että Liedon kirkko olisi rakennettu noin vuoden 1500 tienoilla. Väitöskirjan julkaisemisen jälkeen pystyttiin teettämään dendrokronologinen ajoitus kirkosta otetuista hirsinäytteistä. Niiden perusteella Hiekkanen olettaa Liedon kirkon kuuluvan vuosien 1470–1480 aikana rakennettuihin kivikirkkoihin. Varmaa on, että kirkon rakentaminen on aikoinaan jäänyt kesken. Asehuoneessa on edelleen näkyvissä jäljet, joiden perusteella voidaan päätellä, että asehuone on aiottu holvata tiiliholvilla. Keskeneräisyydestä kertovat myös kirkon vaatimaton maalauskoristelu. Koristeellisimmat maalaukset holviruoteissa ja kuorin pilareissa edustavat barokkia ja ne on maalattu luultavasti 1660-luvulla.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi