Vko 12: Kinkereillä

Nautelankosken museo on sopinut Liedon Sotaveteraanien kanssa yhteistyöstä, jonka tavoitteena on tallentaa sotaveteraaniperinnettä museon kokoelmiin. Liedon Sotaveteraanien Korsutuvan esineistö ja kirjakokoelma luetteloidaan ja digitoidaan, veteraaniyhdistyksen nykyhetken toimintaa dokumentoidaan ja mahdollisuuksien mukaan veteraaneja haastatellaan. Veteraanien nykypäivän toiminnan dokumentointi aloitettiin tällä viikolla Korsutuvalla järjestettävillä kinkereillä.

Kinkerit

Kinkerit ovat alunperin olleet kirkon pitämiä kristinopin opetus- ja kuulustelutilaisuuksia, joilla on ollut huomattava kansansivistyksellinen vaikutus. Kinkereillä joutui niin lukutaito kuin Katekismuksen tuntemus koetukselle. Rippikoululaisille kinkerit olivat tärkeät: jos osasi ulkoläksynsä, pääsi osallistumaan rippikouluun ja sen jälkeen ripille ja ehtoolliselle.

Kinkereihin on perinteisesti kuulunut kolme osiota: virsien veisuu, kristinopin opetus ja Katekismuksen kuulustelu sekä Raamattu-tieto ja Raamatun selittäminen.


Kinkerit Korsulla

Liedon Sotaveteraanit ovat järjestäneet kinkereitä Korsutuvalla jo yli 30 vuoden ajan. Korsutupa vihittiin käyttöön vuonna 1976 ja kinkeriperinne aloitettiin pian tuvan valmistuttua. Kinkerit pidetään joka vuosi samoihin aikoihin kevättalvella ja osallistujia on yleensä noin 20 - 30. Tänä vuonna kinkerit piti Liedon seurakunnan kirkkoherra Esko Laine ja kanttorina oli Svetlana Jääskeläinen.

Sotaveteraanien kinkerit eivät ole enää tiukka kuulustelutilaisuus, vaan kinkerit aloitettiin leppoisasti kahvitellen. Kirkkoherra Laine totesi tilaisuuden alussa pitäneensä ensimmäiset kinkerinsä Korsutuvalla 15 vuotta sitten. Ensimmäisestä kerrasta väki on pikkuhiljaa vähennyt. Tällä kertaa paikalle pääsi 22 osallistujaa.

Korstuvan kinkerit noudattivat kuitenkin vanhojen kinkerien sisältöä. Illan kuluessa perehdyttiin jokaiseen kolmeen osioon. Virrenveisuun välissä käsiteltiin kristinopista Herran siunausta. Raamattu-osiossa käytiin läpi psalmia 25 "Älä muista nuoruuteni syntejä, älä pahoja tekojani" ja selitettiin psalmin kirjoittamisajankohdan ajatusmaailmaa.

Vaikka ketään ei kuulusteltu, niin kinkerit olivat tälläkin kertaa opetustilaisuus: osa lauletuista virsistä oli monille uusia ja Herran siunauksen yhteydessä opetettiin ristinmerkin tekeminen.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 11: Ilmar Talve -palkinto museon tutkijalle

Nautelankosken museossa tutkijana työskentelevä Helga Lähdemäki vastaanotti tämän viikon keskiviikkona 16.3.2011 Ilmar Talve -palkinnon.

Helga Lähdemäki työskenteli vuonna 2010 Nautelankosken museossa Museoviraston rahoittamassa Myytti-projektissa. Projektin aikana hän luetteloi ja digitoi Lauri Nautelan kokoelmiin kuuluvia valokuvia. Tänä vuonna Lähdemäki jatkaa valokuvien digitointia ja aloittaa valokuvakokoelman jälkeen muun arkistoaineiston digitoimisen. Aikaisemmin hän on työskennellyt museossa vapaaehtoisena Joulupiha-tapahtuman työnäytöksessä sekä luetteloinut museon vanhojen kirjojen kokoelmiin kuuluvia teoksia.


Ilmar Talve -palkinto

Turun yliopiston kansatieteen oppiaine jakaa vuosittain Ilmar Talve -palkinnon vuoden parhaasta opinnäytteestä. Palkinto jaetaan opinnäytteestä, joka on

innovatiivinen, esittelee etnologisen kentän laaja-alaisuutta ja/tai tuo jotain merkittävää uutta tieteen kentälle.

Ilmar Talve -palkinto 2010 annettiin HuK Helga Lähdemäelle hänen kansatieteeseen tekemästään proseminaarityöstään "Silkkiä ja samettia. Esinetutkimus Rauman museon messukasukoista".

Julkistamispuheessa kansatieteen professori Helena Ruotsala kertoi, palkinto päätettiin myöntää Lähdemäen tutkielmalle koska

se palaa perinteisiin ja oppiaineelle tärkeisiin konteksteihin, jotka ovat jääneet viime vuosina valitettavan vähälle huomiolle. Tämän lisäksi tutkimuskohde on kirkollisen esineistön piiristä, jota on kansatieteessä harvemmin käsitelty. 

Palkinnoksi Helga Lähdemäki sai kehystetyn kunniakirjan, oppiaineen kolme viimeisintä julkaisua ja kansatieteen oman t-paidan.

Silkkiä ja samettia. Esinetutkimus Rauman museon messukasukoista

Kasukka 1400-luvulta.

Lähdemäki yhdistää proseminaarissaan esinetutkimusta, tekstiilitutkimusta sekä museokokoelmien analyysiä. Tutkimuksessa tarkastellaan Rauman museon kokoelmiin talletettuja messukasukoita sekä yhtenäisenä ryhmänä että yksittäisinä esineinä. Samalla käsitellään messukasukoissa vuosisatojen aikana tapahtunutta muutosta. Työn lähestymistapa on yksityiskohtaisesti tarkasteleva näkökulma, jossa jokaisesta messukasukasta luodaan oma kokonaisuutensa. Messukasukat on analysoitu lähinnä värin ja symboliikan kautta.

Samettikasukka 1700-luvulta.

Kansatieteen professori Ruotsalan arvioi Lähdemäen tutkielman kiistattomiksi  ansioiksi sujuvasti etenevän kirjoitustyylin, visuaalisen esitystavan sekä parhaimmillaan hyvin tutkimuksellisen otteen. Rauman museo on jo julkaissut Helga Lähdemäen tutkielman.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 10: Tapaus kaulauslauta

Nautelankosken museon kokoelmiin kuuluu muutamia kaulauslautoja. Kaulauslaudat ja niihin kuuluvat tukit halutaan säilyttää pareittain ja asettaa hyllyille niin, että ne ovat suojassa ja pysyvät hyvin omilla paikoillaan. Ajatuksena oli laittaa kaulauslaudat silkkipaperiin ja happovapaisiin pahvilaatikoihin. Oikean kokoisia, pitkiä ja matalia, laatikoita ei ollut valmiina. Niinpä kaulauslaudoille päätettiin askarrella suojakotelot itse.

Suojakotelot tehtiin arkistokansioista, jokaista lautaa ja tukkia kohden tarvittiin kaksi kansiota. Kun kansiot avattiin ja asetettiin limittäin päällekkäin, saatiin tarpeeksi pitkä pahvialusta lautoja ja tukkeja varten.

Tukin ja laudan väliin laitettiin happovapaata silkkipaperia, jotta osat eivät kolhi toisiaan pakettia liikuteltaessa.

Toisen kansion pää taitettiin, kansi käännettiin esineiden päälle ja solmittiin kiinni.

 

Sitten toinen pääty. Pienemmät kaulauslaudat mahtuivat kokonaan koteloon, pidempien kohdalla taitettiin toinen kansi esineiden suojaksi ja jätettiin kansio päästä auki.

 

Kansioista askarreltu valmis suojakotelo on helppo sijoittaa hyllylle, kaulauslaudat pysyvät koteloissa hyvässä järjestyksessä ja samalla paremmassa suojassa kuin avohyllyllä. Ovela mieli nyhjää lähes tyhjästä, kuten eräs arkeologian opiskelija taannoin osuvasti totesi.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi

Vko 9: Esineiden suojausta säilytystiloissa

Museoesineiden säilytystiloissa isoja esineitä laitetaan yleensä sellaisenaan hyllyille, pienempiä pakataan ja laitetaan useampia samaan laatikkoon. Museoesineiden suojaamisessa ja säilytyksessä käytetään happovapaita silkkipapereita, -laatikoita, arkistokansioita ja valkaisematonta, käsittelemätöntä lakanakangasta. Lisäksi suojapapereiden välissä voidaan käyttää kuplamuovia, vanua, pahvia ja muita pehmusteita.

Isoja, painavia esineitä hyllyyn laitettaessa on lakanakangas sekä suojana että apuna: kun esineen toinen pää on laitettu hyllyyn kankaan päälle, voidaan kankaan avulla esine liu'uttaa hitaasti kokonaan hyllyyn esineen siitä kärsimättä. Joissain tapauksissa esineitä voidaan suojata myös päältäpäin kankaalla tai silkkipaperilla.
 

Kun kevyet esineet on kääritty huolellisesti silkkipaperiin ja suojattu erikseen tarvittavat kohdat, kuten esimerkiksi nahkalaukuissa soljet, voidaan niitä asettaa samaan paikkaan vieri viereen ja muutama päällekkäin.




Posliinilautasia voidaan säilyttää pinoissa. Lautasten väliin laitetaan silkkipaperiarkkeja estämään kolhiintumista.

Pienesineille hyvä säilytyspaikka on kannellinen pahvilaatikko. Kannellisia laatikoita voidaan pinota päällekkäin niin hyllyyn, seinän vierelle kuin hyllyjen päihinkin. Ja laatikkoja on helppo siirrellä silloin, kun ne etsivöt vielä lopullista paikkaansa. Jos laatikkoon mahtuu vain muutama esine, voidaan esineiden numerot ja nimet kirjoittaa laatikon kylkeen. Jos taas laatikossa on kymmenittäin pienesineitä, laitetaan sisältöluettelo paperille ja paperi laatikkoon sisälle. Laatikon ulkopuolelle on hyvä merkitä kuitenkin esineiden yleinen kattotermi.

Jokainen esine kääritään erikseen huolellisesti silkkipaperiin ja asetellaan varovasti laatikkoon. Samaan laatikkoon kannattaa laittaa samaa materiaalia olevia ja käyttötarkoituksensa puolesta samaan OCM-luokkaan kuuluvia esineitä. Laatikoista on helppo hakea esineitä esimerkiksi näyttelyyn, jos yhdessä on puisia ruokailuvälineitä, toisessa pieniä lasipulloja, kolmannessa maustamiseen liittyvää esineistöä ja neljännessä puukkoja.

Tekstin kirjoitti: museoamanuenssi