Käsittelen näytelmäkirjailijan työprosessia ja aineistojen käyttöä esimerkkinä uusin näytelmäni Lauri ja maisema, jonka kirjoitin Liedon museon aloitteesta ja jonka ensi-ilta oli kesäkuussa 2023.
Olen käsitellyt historiallista elämää monessa tekstissä, eri välineissä, eri lähtökohdista. Työprosesseja ei välttämättä voi verrata toisiinsa, koska käytettävissä oleva aineisto on usein hyvin erilaista. Se voi olla suoraan peräisin tutkimuskohteelta – kuten kirjeet tai päiväkirjat – tai se voi olla hänen kokoamaansa, oman elämän tallentamista tai dokumentointia epäsuorasti.
Henkilö voi myös ikään kuin kätkeytyä aineistoon. Hän on kuitenkin ollut kosketuksissa sen kanssa. Sitä ei olisi olemassa tässä muodossa ilman hänen vaikutustaan. Näytelmän Lauri ja maisema työprosessi on esimerkki juuri tästä.
Olin käynyt Liedon museossa ja Nautelankoskella useitakin kertoja vuosien aikana. Koin museon Lauri Nautelan elämäntyötä dokumentoivana ja säilyttävänä paikkana. Henkilöstä kokoelmien takana tiesin vähän. Koska museolla on tekijänoikeudet Lauri Nautelan yksityiskokoelmiin myös niiden käyttäminen käsikirjoituksen lähteenä oli mahdollista.
Näitä yksityisiä kokoelmia ovat esinekokoelmat, kirjakokoelma, taidekokoelma ja valokuva-arkisto sekä numismaattinen, seksologinen ja arkeologinen kokoelma. Lisäksi aineistoon sisältyy laajasti muuta kulttuurihistoriallista materiaalia, lehtileikkeitä, muistikirjoja, karttoja.
Kyseessä on yhden ihmisen kokoama arkisto ja kokonaisuus, joka luo täysin ainutlaatuisen näkökulman paitsi hänen elämäänsä myös aikaan ja suomalaiseen yhteiskuntaan, jossa hän eli. Tarkemmin: maailmaan, jossa hän eli.
Homoseksuaalisuus oli Laurin elinaikana määritelty rikokseksi ja myöhemmin sairaudeksi. Rikoslain muutos tehtiin 1971, sairausluokitus poistettiin vuonna 1981. 1960-luvun puolivälissä Lauri tuomittiin vanhan seksuaalirikoslain nojalla vankilaan. Vankilavuosien 1965-66 jälkeen hän aloitti keräilyharrastuksensa. Kun toiminta kartanon myllyssä loppui 1966 hän ei enää työskennellyt kodin ulkopuolella vaan sai elantonsa vuokraamalla peltoja ja myymällä tiloja ja tontteja omistamistaan maista.
Vuosien mittaan Lauri Nautela keräsi hyvin laajat arkeologiset ja kulttuurihistorialliset kokoelmat. Nämä hän lahjoitti Liedon kunnalle 1990. Kokoelmat loivat perustan museolle, joka avautui 2000. Lauri ei ehtinyt nähdä valmista museotaan, hän kuoli 1998.
Nämä ovat elämäkerrallisia faktoja. Käsikirjoituksen näkökulmasta ne ovat olosuhdefaktoja, historian tapahtumia, sukupolvikokemuksia, opiskelua, ammatin harjoittamista, henkilökohtaisen elämän puitteita ja valintoja.
Käsikirjoituksen taustatyö on pitkä, hidas, monitahoinen työvaihe. Se tapahtuu arkistossa kokoelmien ääressä. Se on nimenomaan äärellä olemista, jonkun lähestymistä. Se mitä lähestytään, on tuntematon.
Arkistoon ja kokoelmiin perehtyminen vaatii siis aikaa. Mutta ei pelkästään aineiston laajuuden tähden. Jokainen päivä aineiston parissa merkitsee valintoja, jonkin asian poimimista esiin, jonkin toisen ohittamista, ainakin sillä kertaa. Millaista reittiä tässä seuraa? Itse ainakin seuraan puhtaasti intuitiota.
Olen avoin kaikille sivupoluille, usein ne vievät mukanaan eikä sillä hetkellä välttämättä tiedä miksi. Toisaalta arkistotutkimusta tehdessä pitää myös poimia esiin faktoja ja mahdollisimman monenlaisia materiaaleja. Koskaanhan ei voi tietää, mikä myöhemmin osoittautuu tärkeäksi. Onko tässä mitään säännönmukaisuutta?
Ehkä se, että jos joku seikka vähänkin kiinnittää huomion, niin poimi se sivuun, ainakin sillä kertaa. Ajattelen, että tässä mieli siis toimii ainakin kahdella tasolla. Toisaalta sitä käy läpi ja seuloo erilaista aineistoa jotenkin tietoisena, toisaalta samalla tiedostamattaan poimii erilaisia tunnelmia, sävyjä, yksityiskohtia, epäolennaisuuksia ehkä, poikkeamia, toistuvia seikkoja. Loppujen lopuksi sitä, miksi jokin yksityiskohta jää kiinnostamaan, voi olla vaikea selittää tai analysoida.
Lauri Nautelan esinekokoelmassa kiinnittää huomiota eräänlainen yhdenvertaisuusperiaate. Otetaan esimerkiksi johonkin astiastoon kuuluva kahvikuppi. Tällaisia on aina vain yksi pari. Ei koko astiastoa. Pari edustaa kokonaisuutta. Se on itsessään enemmän. Ja yhdenvertainen toisen astiaston toisen kuppiparin kanssa. Tämä on ollut tärkeä havainto. Fragmentti voi edustaa jotakin suurempaa.
Lasi- ja keramiikkakokoelmissa kiinnittää huomiota rikkoutuneisiin esineisiin, sirpaleisiin, esinefragmentteihin. Joukossa on esineitä, jotka on korjattu sirpaleista mutta palasia puuttuu.
Tämä on henkilökohtaista arkeologiaa. Tämä on muistia.
Fragmentti, sirpale, säröytynyt esine kertoo jostakin, mitä sellaisenaan ei enää ole. Se kertoo myös tunteesta; joku on yrittänyt korjata sen. Esine on ollut hänelle arvokas. Se on merkinnyt jotakin. Voiko esine muistaa? Millaista on esineiden energia? Millaista on esineiden tieto?
Aloitin arkistoon tutustumisen valokuvista ja Laurin vankila-ajan muistikirjoista. Kutsun näitä muistikirjoja vankilapäiväkirjoiksi, vaikka ne eivät ole päiväkirjoja perinteisessä merkityksessä. Hän ei niissä puhu meille suoraan.
Tärkeä aspekti Laurin kohdalla ja hänen elämästä kerrottaessa on homoseksuaalisuuden historia ja seksuaalivähemmistöjen oikeudet eri puolilla maailmaa ja erityisesti Suomessa ja Pohjoismaissa. Seksologinen kokoelma tallentaa homoseksuaalisuuden visuaalista historiaa ja tieteellisiä ja kaunokirjallisia teoksia. Samalla se on yksityinen, hyvin persoonallinen, hyvin henkilökohtainen. Aineisto on ainutlaatuista vähemmistöjen historian dokumentointia maassamme, todennäköisesti myös maailman mittakaavassa. Siis erityisen arvokasta. Laurin vankila-ajan muistikirjat kertovat energisestä suhtautumisesta ympäristöön, maailmaan ja aikaan, jota hän elää.
Otsikoita muistikirjan sivuilta, lehtileikkeistä:
TRANSSUKUPUOLISUUS USA:SSA.
KINSEYN RAPORTTI JA POHJOISMAAT. ARGENTIINAN JA KUUBAN SUHTAUTUMINEN HOMOSEKSUAALISUUTEEN. HOMOSEKSUAALISUUDEN DEKRIMINALISOINTI ENGLANNISSA.
AKROPOLIS VAARASSA.
KIRJAROVIOITA KIINASSA.
MITÄ FRAGMENTIT KERTOVAT ARKEOLOGIASSA?
SKYYTTIEN HAUDAT VENÄJÄLLÄ. MAISEMAKULTTUURI JA KULTTUURIMAISEMA.
Muistikirjat eivät ole vain leikekokoelmia vaan kommentoituja luetun ja koetun tallenteita, täynnä ristiin viittaamista, kääntämistä, kysymyksiä ja vastauksia. Ne ovat kerätyn aineiston intertekstuaalista luentaa. Niissä hän luo uusia tekstien välisiä suhteita. Eli ne ovat ajattelua ja sen dokumentointia. Nämä asiat kiinnostavat minua tänään. Tässä hetkessä. Maailma on tällainen. Minä olen tässä.
Käsikirjoituksen lähdemateriaalina ne tuovat ainutlaatuisella tavalla lähelle niiden tekijän. Hänen kokemusmaailmansa ja kiinnostuksen kohteensa. Energia tarttuu. Voi asettua kuvitteelliseen dialogiin tekijän kanssa. Tässä energiassa Lauri on läsnä.
Näytelmä lähestyy Laurin elämää ja henkilöä hänen kokoelmiensa ja arkistojensa kautta. Se ei luo lineaarista narratiivia vaan liikkuu eri ajallisten kiintopisteiden välillä samaan tapaan kuin sen kohde omassa ajattelussaan luodessaan muistiinpanoja eletystä ja koetusta.
Kirjoitin näytelmän kahdelle näyttelijälle. He ovat Matti Pajulahti ja Anssi Niemi. Näytelmän on ohjannut Esa-Matti Smolander. Hän valitsi esityksen näyttelijät. Otin näytelmän lähtökohdaksi kymmenen esinettä. Nämä ovat nähtävillä museossa kesällä 2023 avatussa näyttelyssä, jossa esitellään Laurin esinekokoelmia:
1. Luokkakuva Turun lyseosta. 1930-l.
2. Valokuva Laurista lapsena valkoisessa merimiespuvussa.
3. Sininen lasihelmi polttokalmistosta.
- Saida Lagerströmin juhlapäivän ruokalista.
- Kartta toisen maailmansodan itärintamasta. Yleisradion käyttämä.
- Propagandalehtiset sodan ajalta. Neuvostoliittolainen, jaettu Saksan armeijalle. Suomalainen, jaettu puna-armeijan sotilaille.
- DDT-mainos. 1950-l.
8. Piikiveä kalmistosta.
9. Yksi vankilapäiväkirjoista Konnunsuon vankila-ajalta.
10. Valokuva Laurista koskessa. Nuorena.
Näiden pohjalta tai suhteessa näihin rakentuivat näytelmän kymmenen kohtausta. Alusta lähtien ajattelimme työryhmän kesken, että esitys toteutetaan eri paikkoihin Liedon museon alueella: Nautelankosken maisemaan (osa luonnonsuojelualuetta ja suojeltua maisemaa), museon ympäristön rakennuksiin (väentupa, vanha mylly ja sen toimisto, jossa Lauri oli töissä) ja museon näyttelyyn, joka sisältää muun muassa Laurin huoneen rekonstruktion sekä kokoelmien esineistöä.
Koska Laurin kokoelmat eivät sisällä esimerkiksi kirjeitä tai muuta suoraa ajatusten ja tunteiden tallentamista, hänen oma äänensä, hänen kokemuksensa on löydettävissä kokonaisuudesta ja ehkä periaatteista, joilla hän on sen luonut. Hän on siinä kaikessa, jossakin. Se kaikki, mitä hän on halunnut säilyttää meille, kertoo ehkä eniten.
Olin työtä tehdessäni alusta lähtien tietoinen siitä, että käsittelen myös hyvin henkilökohtaisia asioita. En kuitenkaan ajatellut, etten voisi käsitellä jotakin asiaa. Erityisesti vankilapäiväkirjat olivat ikään kuin oikeutus. Eläessään Lauri Nautela antoi luvan myös seksologisen kokoelman luettelointiin osaksi Liedon museon kokoelmia sekä siihen, että niitä voidaan käyttää tutkimuksessa museon määrittelemin ehdoin. ”Jos siit jollain jottain apuu olis…” hän totesi museonjohtaja Leena Viskarille.
Laurin seksologinen kokoelma dokumentoi pitkän historiallisen ajanjakson, jonka näkökulmien täytyi sisältyä näytelmään tavalla tai toisella.
Koska näytelmä ei ole elämäkerta vaan näkökulmia hänen elämäänsä ja aikaan, jota hän elää, päätin, etten keskity sukuun tai perheeseen. Aika tuli keskeiseen asemaan.
Taide pystyy vangitsemaan inhimillisen kokemuksen ajasta. Juuri tästä syystä fiktio on tärkeää. Fiktio on ikään kuin ehdotus. Se ei väitä olevansa totuus. Totuus on fragmentoitunut. Fiktio voi valaista sitä. Se on mahdollisuus.
Fiktiiviset elementit vapauttavat faktojen ja tosiasioiden painosta. Näin on mahdollista luoda moniäänisempi ja parhaimmillaan monitasoisempi kuva käsitellystä aiheesta. Itselleni tämä on aina ollut tärkeää.
Dokumentit, tutkimustieto ja taide lähestyvät samaa ydintä eri suunnista ja eri keinoin, esimerkiksi erilaisella kielellä. Vanhoissa arkistoissa, kuten vanhoissa kirjastoissakin, voi löytää arkistointimenetelmiä, käsityön jälkiä, materiaalisuutta, jota digitaalinen aineisto ei pysty välittämään.
Tämä materiaalisuuden, aineen tuntu on arkistotyön kiehtovimpia puolia. Siinä todella koskettaa fyysisesti jotakin, mikä on kadonnut. Tai muuttunut toiseksi.
Materiaalisuus on jotakin, joka ruokkii kuvittelua. Se on ikään kuin polttoainetta. Se on jotakin olemassa olevaa, konkreettinen fragmentti jostakin henkilöstä, henkilöhistoriasta, ajasta ja vuorovaikutuksesta esineiden, ihmisten, toislajisten eläinten, tilojen ja ympäristöjen välillä. Sitä ei voi korvata pelkällä faktatiedolla. Joka sekin on kuitenkin luonnollisesti hyvin tärkeää.
Tähän liittyy eettisyys, aineiston kunnioitus. Koen tämän henkilökohtaisesti hyvin vahvana työprosessissa. Se on vaatimus: Mitä tämä on? Mistä on kyse? Ota selvää. Yritä ymmärtää.
Lauri on ihminen, joka on elänyt maisemassa. Tämä maisema on seutu, jossa hän eli lähes koko elämänsä. Hänet tunnettiin siitä, että hän vaelsi tai pyöräili aina jossakin tällä seudulla, keväisin hän kulki pelloilla, joista saattoi talven jälkeen ennen kasvukautta helpoimmin löytää jotakin, joka kiinnittää arkeologin huomion.
Arkeologinen fragmentti on ajan siru. Se siirtää löytäjänsä toiseen aikaan. Se voi siirtää meidät toiseen aikaan. Lauri kävelee samanaikaisesti muinaisrannalla ja 1900-luvun lopun maailmassa. Nämä kokemukset ovat olemassa samanaikaisesti. Merkitykset syntyvät tästä perspektiivistä.
Blogitekstin kirjoitti: Seppo Parkkinen
Seppo Parkkinen on Taideyliopiston Teatterikorkeakoulun
taideopettaja ja Teatteri Kolmannen Tilan näytelmäkirjailija. Hän on
niin ikään työskennellyt lähes kaikissa Suomen ammattiteattereissa.
Blogikirjoitus on lyhennelmä esityksestä, jonka Parkkinen piti Turun
yliopiston SELMA-tutkimuskeskuksen ja Tarinoiden lehto -hankkeen
järjestämässä Elämästä kertominen ja etiikka -tilaisuudessa.
Teksti on julkaistu alunperin Tarinoiden lehto -blogissa 5.12.2023.
Kuvat: Liedon museo.
