Vko 27/2022: Karjalainen käsityö osana aineetonta kulttuuriperintöä

Muutamia tapahtumassa esilläolleista käsitöistä.

Lauantaina Nautelankosken museolla vietettiin Karjalaisen käsityön päivää. Tapahtuman järjestivät Liedon museon lisäksi Liedon Karjalaseura ry ja Turun Karjalaseuran Käspaikkakerhon aktiivit Tuula Ahtiainen ja Helena Nurmela. Tapahtuma pidettiin Myllärintuvassa, jonka pitkälle pirttipöydälle Tuula ja Helena mahtuivat levittämään erilaisia karjalaisia käsitöitä, joita kävijät pääsivät sitten katsomaan. Käsityötekniikoita oli esillä neljää erilaista: etupistokirjontaa, verkonkudontaa, ketjuvirkkausta ja neulakintaan valmistusta. Tekniikoita pääsi myös halutessaan kokeilemaan Tuulan ja Helenan opastuksella.

Liedon museolla järjestetään kesän aikana erilaisia tapahtumia varsin usein. Tapahtumien aihepiirit vaihtelevat kaksipyöräisistä ja traktoreista radioihin ja käsitöihin. Tarkoituksena on tarjota mielenkiintoista sisältöä erilaisille ihmisille erilaisine kiinnostuksenkohteineen ja nostaa yhden päivän ajan esille jokin aihe, jonka esitteleminen ei välttämättä olisi mahdollista esimerkiksi museon näyttelyssä. 

 

Velvollisuus muistaa ja säilyttää – miksi järjestämme tapahtumia

Minulla, kuten sadoillatuhansilla muillakin suomalaisilla, on sukujuuria Karjalassa. Talvisodan ja jatkosodan seurauksena kymmenet tuhannet ihmiset joutuivat jättämään kotinsa Karjalassa ja evakot sijoitettiin uusiin koteihin ympäri Suomea. Suurin osa Karjalasta menetettiin Venäjälle ja niin karjalaiset menettivät kotiensa lisäksi myös kulttuurimaisemansa. Jotain ihmiset kuitenkin pystyivät tuomaan mukanaan, nimittäin aineettoman kulttuuriperintönsä. Aineeton kulttuuriperintö tarkoittaa tietyn yhteisön jakamia ja käyttämiä tietoja, taitoja, tapoja ja uskomuksia. Perinnekäsityöt lasketaan osaksi aineetonta kulttuuriperintöä.

Karjalan luovutuksesta on kohta 80 vuotta aikaa, ja lähestymme vääjäämättä hetkeä, jolloin yhtäkään luovutettua Karjalaa asuttanutta henkilöä ei ole enää elossa. Siksi perimätiedon ja aineettoman kulttuuriperinnön säilyttäminen on esimerkiksi Karjalan tapauksessa niin tärkeää. Miten museot sitten liittyvät aineettoman kulttuuriperinnön säilyttämiseen? Museoiden tehtävänä on muun muassa toimia yhteiskunnan kollektiivisena muistina ja kerätä, tallettaa, tutkia ja esittää historiallista, kulttuurihistoriallista ja luonnontieteellistä tietoa. Usein muistaminen, kerääminen ja esittäminen tapahtuu esineiden kautta. Esine on konkreettinen pala historiaa ja muistutus menneisyydestä. Aineetonta kulttuuriperintöä ei välttämättä ole yhtä helppoa esittää tai säilyttää kuin esineitä. Muun muassa siksi tällaisia erilaisia tapahtumia järjestetään. Tapahtumat mahdollistavat niin osallistujien omaehtoisen oppimisen ja viihtymisen kuin tietotaidon siirtymisen eteenpäin uusille ihmisille.

Museot ja varsinkin paikallismuseot toimivat myös aina osana yhteisöään ja yhteisön mahdollisuus päästä konkreettisesti osallistumaan museon toimintaan on museoiden olemassaolossa ensisijaisen tärkeää. Tapahtumien kautta yhteisöllä on mahdollisuus ikään kuin ottaa museo omakseen. Karjalaisen käsityön päivänä se tapahtui, kun Myllärintupa sateesta ja kylmästä huolimatta täyttyi jälleen elämästä, lämmöstä ja tarinoista.   

 

Karjalaisia tekstiilejä

Tuula ja Helena pukeutuivat tapahtumaan asiaankuuluvalla tavalla karjalaisiin kansanpukuihin. Pukua kutsutaan feresiksi. Feresi on monikäyttöinen asu, joka valmistetaan usein itse ja puvun ulkonäkö vaihtelee kantajansa mukaan. Sitä käytettiin ennen arkena ja juhlana. Puvun käyttö on vähentynyt ja nykyään sitä näkee enimmäkseen juhlavaatteena. Puku koostuu henkselimekosta, paidasta ja esiliinasta. Aikuisille naisille pukuun kuuluu myös päähine, nuoremmat naiset pukevat päähänsä päähineen sijaan otsanauhan. Esiliinat ovat tärkeä osa pukua. Tuulan ja Helenan mukaan esiliina kuuluu esimerkiksi kahvipöydässä istuessa siirtää sivuun ikään kuin istujan viereen, jotta esiliina ei likaannu. Tuulan ja Helenan puvut ovat kuulemma aktiivisessa käytössä ja niihin on pukeuduttu juhlimaan monia erilaisia juhlia.

Tuulan ja Helenan kauniit feresit.

Vielä ennen kuin käyn käsiksi varsinaisiin käsityötekniikoihin, esittelen karjalaisen käspaikan, sillä se on merkittävä osa karjalaista perinnettä ja sana esiintyy esimerkiksi myös Tuulan ja Helenan käsityökerhon nimessä. Mikä ihmeen käspaikka? Käspaikka tarkoittaa pitkää, usein pellavasta tai puuvillasta itse valmistettua ja kirjonnalla koristeltua pyyheliinaa. Käspaikalla oli useita eri käyttötarkoituksia. Sitä voitiin käyttää esimerkiksi käsipyyhkeenä, mutta myös koristeena ja osana erilaisia rituaaleja. Kun taloon syntyi lapsi, lapselle kirjottiin ensimmäinen oma käspaikka. Naimisiin mentäessä käspaikka kuului morsiamen kapioihin. Ruokailujen aikana pitkä käspaikka saatettiin asettaa ruokailijoiden syliin. Jos käspaikka sen sijaan asetettiin talon ikkunalle, sillä viestittiin kuoleman käyneen talossa ja käspaikkaa käytettiin myös hautajaissaattueessa.

Yksi Tuulan käspaikoista.

 

(Erittäin) lyhyt oppimäärä karjalaisista käsitöistä

 Jotta osa tätä perimätietoa ja aineetonta kulttuuriperintöä siirtyisi myös heille, jotka eivät olleet itse tapahtumassa, kerron seuraavaksi jotain tapahtuman käsityötekniikoista. Käsityötekniikat, joita museolla esiteltiin, olivat siis etupistokirjonta, ketjuvirkkaus, verkonkudonta ja neulakintaan valmistus. Kokeilin tekniikoista muutamaa ja esittelen ne kuvien avulla lyhyesti. Suurimman osan tietoa keräsin haastattelemalla Tuulaa ja Helenaa ja lukemalla heidän kirjojansa karjalaisista käsitöistä. Iso kiitos heille kysymyksiin vastaamisesta ja tiedon jakamisesta!

Ensimmäisenä esittelen etupistokirjonnan. Käspaikkoja ja muita tekstiilejä, kuten esiliinoja, voidaan koristella muun muassa etupistokirjonnalla. Etupistokirjonta on tekniikka, jossa kankaalle saadaan kirjottua näyttäviä kuva-aiheita neulan ja langan avulla. Kuva on samanlainen kummaltakin puolelta. Kirjontalanka on useimmiten punaista ja kangas valkoista tai vaaleaa pellavaa tai puuvillaa. Silloin, kun kirjotaan käspaikkaa, kuva-aihe kirjotaan kankaan molempiin päihin. Käspaikkaan kirjotaan usein myös pyhimyksiä. Silloin pyhimyksen sädekehän yläpuolelle ei saa kirjoa enää mitään muuta.  Kuva-aiheina esiintyy usein myös luontoon viittaavia aiheita. Jos esimerkiksi näet kankaalla linnun, kyseessä on melko varmasti karjalainen kukkilintu, joka symboloi mm. rakkautta ja onnea.   

Ketjuvirkkaus sen sijaan on etupistokirjontaa hieman yksinkertaisempi tekniikka, jossa kankaalle nimensä mukaisesti virkataan yhtenäistä ketjua ja kuviota. Kuvio piirretään ensin kankaalle ja apuna käytetään kirjontakehystä. Ketjuvirkkauksella voi koristella hyvin monipuolisesti erilaisia tekstiilejä. Tuula ja Helena livat tuoneet paikalle esimerkiksi erilaisia kangaspussukoita, jotka oli koristeltu ketjuvirkkauksella. Lanka on usein hieman paksumpaa kuin etupistokirjonnassa, joten edistyminenkin on nopeampaa. 

Helena kutoi tapahtumassa kalaverkkoa. Tähän tekniikkaan tutustuin vähiten, mutta tehtävä näytti vaikuttavalta. Ison verkon kutominen alusta asti on kunnioitettava suoritus, ja kun verkot pääsevät vielä käyttöön, on niillä pyydystetty kala todellista luomuruokaa! Verkkoa kudotaan levittämällä verkko pöydälle ja apuna käytetään eräänlaista neulaa, käpyä, jolla lanka pysyy hallinnassa. 

Viimeinen esiteltävä tekniikka on neulakintaan valmistus. Neulakintaat eli lapaset valmistetaan myös omalla neulallaan, kinnasneulalla, joka on ikään kuin paksu puinen parsinneula, jonka päässä on reikä, josta lanka pujotetaan. Lankana käytetään villalankaa. Neulakintaat ovat tiiviitä ja siksi myös lämpimiä, ja samalla tekniikalla voidaan valmistaa myös esimerkiksi sukkia. Värien suhteen vain mielikuvitus on rajana! 

Erivärisiä neulakintaita.

Kinnasneuloja ja käpyjä.

 

Kulttuuriperinnön pitkä jatkumo

Tuula ja Helena olivat omien sanojensa mukaan hurahtaneet Karjalaisiin käsitöihin osallistuessaan aikoinaan samalle etupistokirjontakurssille, josta alkaen he ovat kasvattaneet osaamistaan muihinkin tekniikoihin. Heillä on käsitöihin ja karjalaisiin perinteisiin liittyen laaja tietotaito, josta toivottavasti edes pieni osa siirtyi tämän vuoden tapahtumassa taas eteenpäin. Sama tai samankaltainen tapahtuma järjestetään taas ensi kesänä, joten jos et päässyt tällä kertaa paikalle, niin vuoden päästä on uusi mahdollisuus.

Oli ilahduttavaa huomata, kuinka paljon kiinnostuneita osanottajia karjalaiset käsityöt vetivät tänä vuonna paikalle. Monille tapahtuma toimi myös sosiaalisena kohtaamispaikkana, jossa saattoi muistella Karjalaa ja halutessaan jakaa omaa ja sukunsa tarinaa. Suulliset tarinat ovat nekin tärkeä osa kulttuuriperintöä. Nuoremmille ihmisille tapahtuma oli myös oiva paikka saada ensikosketus mahdolliseen uuteen harrastukseen. Käsitöiden tekeminen on koronapandemian takia muutenkin taas muodikasta, joten toivottavasti upeat kirjotut käspaikat, neulotut neulakintaat ja kudotut kalaverkot herättivät mahdollisimman monessa kävijässä kipinän opetella näitä tekniikoita itse. Niin pystymme osaltamme varmistamaan tämän ainutlaatuisen, karjalaisen kulttuuriperinnön jatkumon. Kirjoittajan lupaus on opetella ainakin neulakintaan teko, joskin unelmissa siintääkin jo itse tehty, etupistokirjonnalla koristeltu käspaikka. Sen tekemiseen saattaa mennä hetki, mutta ei se päämäärä vaan se matka.

Tekstin kirjoitti: museologian harjoittelija